Kaiken piti olla niin helppoa. Avaan netin ja surffaan englantilaisille asunnonvuokraus sivuille. Tarkennan hakua ja kirjoitan hieman ylpeyttä tuntien osoitteeksi Oxford. Muistelen lämmöllä jo taakse jäänyttä opiskelijaelämää: Neliöitä oli vähän päälle kymmenen, seinillä keltaiseksi maalattua lastulevyä ja harvat huonekalut ruskeaa viilupintaa. Päätän olla joustava, minulle kelpaa kyllä vähän vaatimattomampikin huone. Kunhan vain löytäisin asunnon Suomesta käsin, sillä en millään ehtisi paikan päälle Oxfordiin juoksemaan asuntonäytöissä.

Päätän yrittää asunnonvuokrausta suoraan yksityiseltä omistajalta ja välttää näin kiinteistövälittäjien palkkiot. Kun heinäkuussa vastaan ensimmäisiin ilmoituksiin, kaikki tuntuu menevän juuri niin kuin suunnittelin – joku saattaisi tosin sanoa että aivan liian hyvin. Saan molemmista ilmoituksista pikaisen vastauksen, jossa kerrotaan että asunto on vapaa ja että vuokra on kohtuullinen. Katselen kuvia ja mietin, kumman kanssa etenen. Mielessäni kävelen jo huoneiston sisällä ja mittailen lattiaa. Asettelen vaatteita kaappiin ja pinoan kirjoja pöydälle. Miten voikin olla näin helppoa! Kyllä netti on jumalan lahja ihmiskunnalle.

Päätän jatkaa neuvottelua asunnosta, josta olen saanut jo monta kuvaa, ja jonka omistaja on lähettänyt minulle pitkän kirjeen. Hän kertoo työskentelevänsä vakuutusalalla Edinbourghissa ja että hänellä on useampia asuntoja joita hän vuokraa. Heti perään saan valokuvan keski-ikäisestä naisesta jolla on tumma polkkatukka ja hymy herkässä. Lähetän kuvan myös itsestäni ja näin olemme tasoissa- hassu kuva sinusta, hassu minusta. Päätän olla rehellinen enkä lupaa olla muuta kuin olen: Keski-ikäinen toimittaja, joka on saanut tilaisuuden lähteä opiskelemaan yhteen maailman arvostetuimmista yliopistoista. Hoidan asunnon etsintää työn lomassa ja huomaan saavani vastauspostia todella kiihkeään tahtiin. Pian saan näytille vuokrasopimuksen, jonka on laatinut tunnettu lontoolainen lakitoimisto. Ajattelen pelata varman päälle ja laitan sopimuksen tarkistettavaksi ystävälleni, joka on juristi. Hän lukee sopimuksen ja toteaa sen tavanomaiseksi vuokrasopimukseksi, googlaa toimiston ja toteaa kaiken olevan kunnossa. Asunnon omistaja lähettää minulle vahingossa postia toisesta, Leedsissä sijaitsevasta vuokra-asunnosta ja pahoittelee heti perään että sain postia, joka kuuluu toiselle vuokralaiselle.

Nyt soi puhelin. Rouvan aviomies haluaa puhua kanssani. Puhun englantia korvat punaisena ja aivan liian kovaa, sillä kuuluvuus on heikko ja puhujan aksentti järkyttävä. Kaiken lisäksi puhelu pätkii ja katkeaa monta kertaa. Mutta pääasia on, että lupaukseni pitää huolta heidän omaisuudestaan hyväksytään. Sikäli kun olen ymmärtänyt. Lupaan myös maksaa ensimmäisen kuukauden vuokran ja takuumaksun ja saan sen jälkeen paluupostissa avaimet ja vuokrasopimuksen. Takaraivossa kolkuttaa jokin mutten jaksa kiinnittää siihen huomiota. Kiristän ponnaria ja unohdan kolkutuksen. Päätän kysyä sähköisesti vielä muutaman oleellisen kysymyksen ennen kuin teen mitään ratkaisevaa. Entäs sähkö, lakanat, asumisvero jne. Missä voin säilyttää fillaria? Vastaukset tulevat tunnin kuluttua ja illalla pirisee taas puhelin. Lupaan maksaa ennakon heti seuraavan päivänä ja melkein lauleskelen tyytyväisyyttäni pestessäni yömyöhään hampaita.

Seuraavana päivänä nostan 1000 puntaa ja lähetän ne rouvan passitietoja vastaan Englantiin. Kävelen elämäni ensimmäistä kertaa Western Unionin toimistoon ja minut ohjataan nopeasti tiskille. Herra Al Malik – käsitän sen olevan hänen nimensä – tekee huolellisesti työtään silmälasit nenänvarrella keikkuen ja auttaa minua lomakkeen täyttämisessä. Pian rahat katoavat tiskin taakse ja minulle jää tuulessa lepattava kuitti käteen. Sen parempaa kattoa en sillä rahalla nimittäin saanut.

Samana iltana saan sähköpostin, jossa pahoitellaan, että joku toinen on tarjonnut asunnosta enemmän rahaa. Ja että jos todella haluan asunnon, minun pitäisi maksaa vielä kuukauden vuokra. Kiroan itseni idioottien idiootiksi. Typeräksi hyväuskoiseksi suomalaiseksi. Korvissa kohisee ja sydän hakkaa, koska tajuan tulleeni petetyksi. Vaikka pääni tajuaa mitä on taphtunut, uskon ja epäuskon pingisottelu käy vielä kiihkeänä sydänalassa. Miten tässä näin kävi? Minulle, joka en osta mätää tomaattia edes vahingossa? Ja taas soi puhelin. Mietin vastaanko – vastaan. Tällä kertaa olen raivona ja huudan puhelimeen. Mies selittää, että Britanniassa näin voi käydä ja että hänen asianajajansa ei suostu enää vuokraamaan asuntoa minulle aikaisemmin sovitulla hinnalla, vaan vaatii häntä vaatimaan lisää rahaa. Yritän selittää jotain epäreiluudesta ja saan vastaan selityksiä, jotka muuttuvat entistä sekavammiksi. Sillä hetkellä minulle kirkastuu, ettei tällä huonoa englantia kähisevällä miehellä ole mitään tekemistä sen naisen kanssa, jonka kuva minulla on sähköpostissa. Lyön luurin korvaan ja päätän seuravaana päivänä marssia Pasilan poliisiasemalle. Ystävällinen poliisi ottaa rikosilmoituksen vastaan ja lohduttaa, etten onneksi menettänyt sen enempää. Moni on maksanut huijareille tuhansia euroja.

———–

Lokakuun kymmenes päivä kävelen Oxfordin George Streetiä avaimet kourassa. Vedän perässäni keltaista matkalaukkua, joka keikkuu epämielyttävästi puolelta toiselle. Alaovi on auki, portaat, toiset portaat, käytävä. Ovi. Työnnän avainta lukkoon ja se ei mene. Koetan kaikin päin, mutta tajuan lopettaa ennen kuin katkaisen avaimen. Kaivan puhelimen ja soitan kiinteistövälittäjälle. Hän oli jo huomannut antaneensa minulle väärät avaimet, mutta ei hätää, toimistolta on jo lähdetty tuomaan oikeita avaimia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Olen Oxfordissa ja minulla on asunto. Olen 1000 puntaa köyhempi mutta jo niin paljon viisaampi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pekka, susi ja palohälytin - 22.03.2010
• Kuuluuko sananvapaus lehdistölle? - 16.02.2010
• One regular latte, please! - 27.01.2010
• Viherpesua - 15.12.2009
• Britit syövät pysyäkseen hengissä - ei pidä paikkansa! - 17.11.2009