”Painettu sanomalehti elää vielä pitkään, sillä sitä tarvitaan sekä junassa että sytykkeeksi tulen tekoa varten”, ennusti filosofi Onora O’Neil Cambridgen yliopistosta. O’Neil vieraili puhujana seminaarissa, jossa on talven mittaan pohdittu median yhteiskuntavastuuta. Kumpaankaan yllä mainittuun tarpeeseen verkkolehti ei kelpaa, ja siksi ne riittävät O’Neilille syiksi uskoa, että painettu lehti säilyy vielä pitkään. 

Christ Church Collegen upeissa tiloissa järjestetyssä tiistai iltapäivän seminaarissa on keskusteltu mm. radikaalin islamin käsittelystä brittiläisessä mediassa sekä kuultu, mitä työstään ajattelee Jewish Cronicle –lehden uusi päätoimittaja. Vaikka aiheet perustuvat Britannian mediamaailmaan, aiheet ovat helppo myös henkilökohtaistaa: Voisinko itse työskennellä (pää)toimittajana lehdessä, jolla on vakaa poliittinen agenda – jota en kaikilta osin jaa – ja lukijankuntana yhteisö, johon en itse kuulu? Millaisen puun ja kuoren välissä sellaisessa tilanteessa joutuisi olemaan ja kuinka pitkälle oma moraali venyisi? 

Filosofi Onora O’Neil esitetti seminaarissa häkellyttävän kysymyksen: Millä perusteella julkisyhteisö – media – vaatii itselleen yksilönvapauksia? O’Neil lähti kysymyksessään liikkeelle John Stuart Millin vapausajattelusta, jossa mielipiteen ilmaisemisen vapaus on nimenomaan yksilölle kuuluva oikeus. O’Neilin mielestä media ei ole enää aikoihin ollut yksilöiden mielipiteiden julkaisualusta, vaan konglomeraatti, jolla on omat taloudelliset ja joskus myös poliittiset intressinsä. Siksi ei ole lainkaan itsestään selvää, että nykymuotoinen media voi vaatia itselleen samoja oikeuksia kuin mistä yksilöt nauttivat, totesi Onora O’Neil. Kun median taloudellinen ja poliittinen valta yhdistyvät täydelliseen sananvapauteen, johtaa se pikemminkin yksilöiden vapaan mielipiteen ilmaisun heikkenemiseen kuin sen tukemiseen, päätteli Cambridgen yliopiston filosofian professori Onora O’Neil. 

O’Neilin sanoin lehdistö voi nykyisin vapaasti valehdella ilman, että siitä seuraa oikeastaan yhtään mitään, ja kiireen kera tehty tutkiva journalismi muuttuu helposti hutkivaksi journalismiksi. O’Neil haluaisikin median olevan rehellisempi suhteessa totuuteen ja yksityiskohtien tarkkuuteen. Kumpikin on pikemminkin päämäärä kuin toteutuva mahdollisuus, mutta media uskottelee lukijoilleen välittävänsä tietoa, jossa molemmat arvot toteutuvat. Kuitenkin jokainen toimittaja näppäimistönsä ääressä tietää, että totuus ja tarkkuus häämöttävät pikemminkin yksinäisen soturin horisontissa kuin muutaman puhelinsoiton päässä. 

Filosofeilla on lupa esittää hulluja ajatuksia, ja niinpä O’Neilkin heitti idean median kuluttajasuojasta, jossa epätoden uutisen julkaiseminen johtaisi rahalliseen sanktioon, joka lahjoitettaisiin hyväntekeväisyyteen. Myöskään lehdistön sananvapauden rajoittamisesta ei pitäisi saada hengenahdistusta, sillä sensuurin sijaan on monta muutakin keinoa vaikuttaa median sisältöön ja laatuun, uskoi Onora O’Neil. Mitä ne tarkalleen voisivat olla, jäi seminaariyleisölle vielä arvoitukseksi. 

Vaikka monen seminaarin suuri anti onkin ollut ammatissa pitkään työskennelleiden toimittajien kuuleminen, on myönnettävä, että lakonisesti esitetyt filosofiset kysymykset jäivät kaikumaan korviin pitkäksi aikaa. Ja jotta toteuttaisin yhden Onora O’Neilin ajatuksista, totuuden nöyrästä kunnioittamisesta, totean, että tässäkin kirjoituksessa kyse on puhujan ajatusten tulkinnasta ja että vastuu tulkinnan tarkkuudesta on yksin minulla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pekka, susi ja palohälytin - 22.03.2010
• One regular latte, please! - 27.01.2010
• Viherpesua - 15.12.2009
• Britit syövät pysyäkseen hengissä - ei pidä paikkansa! - 17.11.2009
• Netti pettää - 23.10.2009