Mikä fiilis?

09.06.2025
In: Oxford
Avatar photo

Anne Salomäki

Anne Salomäki opiskelee Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa lukuvuoden 2024–2025.

Milloin sulla onkaan paluulento? Jäätkö tänne vielä ohjelman päätyttyä? Milloin menet takaisin töihin? Onko sulla töitä, minne mennä?

Ja ennen kaikkea: mikä fiilis?

Fellow-porukan lähtö alkaa lähestyä, ja sen huomaa (taas) keskustelunaiheista. Aiemmilla lukukausilla lähtöpuheet ja -puuhat eivät tosin koskeneet kaikkia, mutta nyt kun kotiinpaluu odottaa nurkan takana jokaisella, se on itse kullakin enemmän tai vähemmän jatkuvasti takaraivossa. Myös eräs muutama viikko sitten britin kanssa naimisiin mennyt fellow joutuu ottamaan ainakin väliaikaisesti hatkat, sillä puolisoviisumia on haettava Britannian ulkopuolelta.

Oxfordissakin on paljon kulttuuria tarjolla, mutta Lontoossa sitä vasta piisaakin. Kuvassa Allman Brown Lontoon Hackneyssä.

Vuoden mittaan vastaan on tullut useita toimittajia, jotka eivät todellakaan viihdy työssään. Olemme kuulleet aika hurjiakin tarinoita toksisista työpaikoista ja
-yhteisöistä ja jopa korruptoituneista kollegoista. Eräs kertoi tekevänsä juttuprojektit niin, että niistä tietää hänen itsensä lisäksi vain hänen pomonsa, sillä muutoin joku kollega voisi vuotaa tietoja eteenpäin juttujen kohteille liian varhain tai kollegoilta voitaisiin yrittää lahjomalla saada tietoja hänen olinpaikastaan.

Lintubongarille vehreä Oxford on paratiisi. Erityisesti petolintuja ja haikaroita saa bongailla paljon enemmän kuin Suomessa kaupunkioloissa.

Yhdessä perjantaisessa journal clubissamme keskustelimme tutkimusartikkelista, jonka aineistona oli alaa vaihtaneiden toimittajien Linkedin-päivityksiä. Vaikka itse tutkimus tuntui varsin höttöiseltä ja aineisto merkilliseltä, keskustelussa monet päätyivät avautumaan melko syvällisestikin työuupumuksestaan ja työn aiheuttamasta moral injurystä. Yllätyin, kuinka pitkälle keskustelun vetäjät tilanteen päästivät ja kuinka monia jopa lietsottiin jakamaan hyvin henkilökohtaisia kokemuksia, joista he eivät aiemmin olleet koko ryhmälle kertoneet. Jossakin vaiheessa onneksi jarru löytyi, sillä kun huoneessa on IDF:n kyydissä Gazan tuhoista raportoinut ihminen ja kollegoitaan IDF:n iskuissa menettäneitä, tunnelma ottaa väistämättä kierroksia.

Toki joukossa on niitäkin, joiden työpaikat vaikuttavat likimain täydellisiltä – ja ehkä sitä ovatkin. Asiat eivät luonnollisesti ole automaattisesti hyvin niillä, jotka tulevat niin kutsutuista kehittyneistä maista, ja huonosti niillä, jotka tulevat niin kutsutuista kehittyvistä maista. Jälkimmäisessä asuva saattaa harmitella, kuinka työlästä oman uima-altaan ylläpitäminen onkaan ja kuinka kokopäiväinen kodinhoitaja on kiireisessä arjessa välttämätön. (Kyse ei tietenkään välttämättä ole toimittajan työssä saaduista tienesteistä, mutta jos haluaa työllään kovasti rikastua, Suomessa en lähtisi ensimmäisenä suosittelemaan journalismia alavalinnaksi.) Silti meidän pohjoismaisten ammatilliset murheet asettuvat hyvin perspektiiviin ainakin maailmanlaajuisessa mittakaavassa.

Kesäisistä säistä kuuluu nauttia muun muassa terasseilla. Täysin vegaaninen Oxford Blue -pubi on ollut yksi turvasatamistani.

Vaikka työpaikan myrkylliselle ilmapiirille ei välttämättä voi yksin tehdä paljoakaan, silti seminaarihuoneen keskusteluissa tuntuu tärkeältä pitää mielessä, että meistä kukin saa täysin vapaasti jakaa kokemuksiaan vain omasta näkökulmastaan. Tangoon kun tarvitaan kaksi (ja senkään vuoksi en tohtisi tehdä tutkimusta pelkkien Linkedin-päivitysten perusteella).

Ja ehkä töissäkin voisimme kysyä toisiltamme vähän useammin, että mikä fiilis.

Ihmisten lisäksi olen ystävystynyt parin muunlajisen kanssa. Esimerkiksi kuvan Oonaa tulee vielä kova ikävä.

 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment