Huh hellettä! Oxfordissa huhti-toukokuun vaihde alkoi kesäisissä lämpötiloissa, ja kaupungin perinteiset May Day -juhlinnat olivat kuin varhaisaamun festarit aamuviiden startista huolimatta. Yli 500 vuotta sitten alkanut perinteinen kevään juhlinta alkaa kuudelta tornissa laulavan kuoron esityksellä, ja sen jälkeen kaduilla on muun muassa Morris-tanssia ja musiikkia. Lukuisat kahvilat ja pubit ovat auki aikaiseen aamuun asti tai aikaisesta aamusta alkaen, ja ilmeisesti monet opiskelijat juhlivat läpi yön kuoroesitykseen asti, epäilemättä sen ylikin. Niin tänäkin vuonna: aamupalalla meitä jututti kaksi kanadalaista, jotka harmittelivat heitä lähellä olleen humalaisen joukkion hölöttäneen ja hoilottaneen kuoroesityksen päälle. Ilmiselvä vappu siis!

Vappuaamun väkijoukossa tarvittiin englantilaismielistä kohteliaisuutta ja kärsivällisyyttä.

Vappuviikolla alkoi myös lukuvuoden kolmas ja viimeinen lukukausi Trinity. Samalla kun minä kolmen ja muut kahden lukukauden fellow’t koemme lopun uhkaavasti lähestyvän, neljä uutta ja vain yhdeksi lukukaudeksi tullutta fellow’ta ovat aivan alkutekijöissään niin projekteissaan kuin Oxford-elämässäänkin. Nähtäväksi jää, kuinka paljon ehdimme yhteisiin puuhiin varsinaisen ohjelman ulkopuolella, sillä projektiin liittyvät aikarajat alkavat paukkua kesäkuussa. Siksi onkin helpotus, että tätä kirjoittaessa lämpöä on jäljellä enää pari päivää, minkä jälkeen lämpötilat laskevat taas normaaliin. Läppärin naputtaminen kirjastossa ei tunnu yhtä rikolliselta pilvisellä ja viileällä säällä.

Lukukausien välisellä lomareissulla pääsin muun muassa Dartmoorin kansallispuistoon poneja ihastelemaan.

Ennen Oxfordiin tuloa kuulin aiemmilta tutuilta stipendiaateilta (ja luin tuntemattomien stipendiaattien blogeista ja loppuraporteista), että fellowship-vuoteen vaikuttaa paljon se, millainen porukka kohdalle sattuu. Suomalaisena stipendiaattina ilmiön pääsee näkemään erityisen hyvin, kun oma fellowship kestää (ainakin toistaiseksi) vuoden ja väki vaihtuu välissä moneen otteeseen. Kuten aiemminkin olen blogissa kirjoittanut, osallistujat järjestävät suurimman osan seminaareista itse, joten muiden mielenkiinnon kohteet, asenteet ja ajatukset vaikuttavat niin ohjelman kuin keskustelujen sisältöön ja sävyyn merkittävästi. Aiemmilta vuosilta olen kuullut varsin kipakoista keskusteluista ja ajoittain jopa myrkyllisestä tunnelmasta seminaarihuoneessa, mutta tänä vuonna ainakin kaksi ensimmäistä lukukautta ovat sujuneet hyvinkin ystävällisessä, kannustavassa ja kunnioittavassa ilmapiirissä.

Pakettiautoreissulle Devoniin ja Cornwalliin osui brittiläisittäin harvinainen päivä, kun Britteinsaarten yllä ei ollut satelliittikuvissa ainuttakaan pilveä. Iltaisin saimme ihastella auringonlaskua suoraan auton pedistä.

Fellowship voisi toki muodostaa myös eräänlaisen luontaisen kaveripiirin, ja ensimmäisellä lukukaudella ehkä ryhmämme pienuuden vuoksi näin kävikin. Vaikutusta oli varmasti myös sillä, että me kaikki aloitimme samaan aikaan, jolloin alkuvaihe kuljettiin käsi kädessä – emmekä sitten lopulta päästäneet irti lainkaan. Toisella ja kolmannella lukukaudella asumme enemmän hajallaan ja meitä on suhteellisesti niin paljon enemmän, ettemme juurikaan ole viettäneet aikaa aivan koko porukalla. En osaa olla asiasta harmissani siksi, että Oxfordissa on valtava määrä äärimmäisen mielenkiintoisia ja fiksuja ihmisiä, jotka tekevät elämillään asioita, joista en ole välttämättä koskaan kuullutkaan.

Stratford-upon-Avonissa pääsee Shakespearen jalanjäljille; kuvassa miniesitys Shakespearen museoksi muutetun synnyinkodin tiluksilla. Oxfordiin palattuani kävin katsomassa teatterissa Macbethin, joten tunsin itseni kovinkin kultturelliksi.

Stipendiaattikollega, USC Annenbergissä opiskeleva Juuso Määttänen kirjoitti blogitekstissään viime syksynä jännityksestä, jota uuteen maahan yksin muuttaminen ja ystävien löytäminen aiheuttaa. Tunnistan ilmiön ja samalla ymmärrän hyvin, kuinka vähällä pääsin itse: olen asunut UK:ssa (ja muutoinkin ulkomailla) parikymppisenä moneen otteeseen, joten minulla oli entuudestaan kavereita ja ystäviä eri puolilta maata sekä puhun kieltä ja tunnen kulttuuria erinomaisesti. Lisäksi pari vuotta ennen stipendiaatiksi lähtöäni olin puolivuotisella työkomennuksella Yhdysvalloissa, jossa tein töitä yksin kotoa käsin, ja onnistuin silti löytämään hyviä ystäviä aika vikkelälläkin aikataululla. Aiemmat kokemukset ovat antaneet rohkaisua ja myös käytännön kokemusta siitä, kuinka ja mistä vieraassa maassa voi yrittää löytää samanhenkisiä tyyppejä.

Kyläily ystävän perheen luona Cambridgessa tuntui, toisin kuin Pohjois-Englanti, varsin oxfordilaiselta kokemukselta punttaajia myöten.

Fellowship-porukasta jotkut ihmiset ovat toivottavasti elämässäni hamaan tappiin saakka, ja lasken heidät nykyisin läheisiksi ystävikseni. Vähintään yhtä tärkeitä ovat kuitenkin monet tyypit, joihin olen tutustunut muutoin kuin instituutin tai yliopiston kautta. Varsinkin Oxfordin kaltaisessa paikassa tekee hyvää astua myös akateemisen maailman ulkopuolelle, sillä kuten aiemmin olen kirjoittanut, valtaosalle Englannin ihmisistä arkitodellisuus on hyvin toisenlaista. Kun huhtikuussa kävin kiertueella eri ystävien luona Pohjois-Englannissa ja esittelin rottia vilisevää roskasäkkikasaa Oxfordista mukaani tulleelle ystävälleni Manchesterissa, muistin taas, kuinka helposti sitä ajautuukaan omaan kuplaansa ja alkaa pitää sitä normaalina. Ja vaikka fellowshipin ulkopuoliset ystävät olisivatkin yliopistoväkeä, on virkistävää ja kutkuttavaa kuulla heidän liikalihavuutta ja aineenvaihduntaa tai keskiaikaista espanjalaista kirjallisuutta käsittelevistä väitöskirjoistaan (kumpikin on aito esimerkki) ja samalla jutella journalismista niin kutsuttujen ulkopuolisten kanssa. Media-asioiden asiantuntijoita minulla riittää lähipiirissä Suomessakin, joten Oxfordissa on ollut erityinen ilo sukeltaa aivan erilaisia asioita tekevien ihmisten aivoihin.

Järjestimme tärskyt Bristolissa asuvan ystävän kanssa puoliväliin Swindoniin, jonka jalkapallojoukkue on Oxfordin joukkueen vimmaisin vihollinen. Juuri mitään yhteistä kaupungeilla ei sitten olekaan, vaikka sisävesien kunto on toki karmea lähes koko maassa. Tässä lammen on vallannut vieraslaji, enkä tarkoita joutsenta.

Eräs entinen fellow (terveisiä!) kuvaili Oxfordin fellowshipiä ennen lähtöäni termillä academic fairytale, eikä hän ollut väärässä. Senkin vuoksi tuntuu tärkeältä muistuttaa itseään siitä, että myös sadun ulkopuolella on elämää. Ihan jotta totuus ei unohtuisi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Terveisiä Englannin huipulta - 13.03.2025
• Aikamatkalla PowerPointiin - 04.02.2025
• Kolmasosa takana, hyvästejä edessä - 11.12.2024
• Brexit-harmia mutta myös ilonaiheita - 19.11.2024