Vierailimme syksyllä Thomson Reutersin uutiskeskuksessa Lontoossa. Uutispalvelu pyörii kellon ympäri kolmen vuorotahtiin toimivan keskuksen voimin.

Kuvapalvelun vuorossa ollut esimies kertoi, että eniten työtä kuluu nykyisin maailmalta saatavien kuvien ja videoiden tarkistamiseen ja editointiin. Tavaraa toimitetaan heille ilmaiseksi jatkuvasti enemmän kuin tarvitaan – pyytämättä. Se on usein myös laadultaan periaatteessa kohtuullista, kun kuluttajakäytössä olevien laitteiden tekniikka on kehittynyttä. Mutta materiaalin seulonta ja editointi vie silti niin paljon aikaa, että hän ostaa aina ennemmin tavaraa ammattikuvaajalta tai ainakin luotetulta ja ammattilaisen veroiseksi tiedetyltä harrastajalta, jos sellainen vain on uutisen tapahtumapaikalle suinkin lähetettävissä.

Mitä olisikaan ollut arabikevät ilman youtubea, blogeja, twitteriä ja kännykkäkameroita? Niin Tunisian, Egyptin kuin Libyan vallanvaihdoksia ei ilman niitä olisi koskaan uutisoitu meillä lännessä siinä laajuudessa kuin nyt näimme. Mutta virtuaaliset hengen tuotokset eivät riitä yksin muuttamaan poliittisia valtasuhteita vaan tarvitaan ihmiset kadulle viikoiksi, jopa kuukausiksi.

Sosiaalisen media välineistä ei liioin ole ulkomaan toimitusten korvaajiksi sen enempää kuin kansalaisjournalismista ylipäätään on korvaamaan ammattitaitoista toimitustyötä – ne täydentävät toki merkittävällä tavalla toimittajien arkea, mutta eivät sitä syrjäytä. Näin ainakin sanotaan, vaan miten on sitten oikeassa elämässä?

Näin se on myös käytännössä, vahvistavat useat Oxfordissa esitelmöineet englantilaisten uutistoimitusten edustajat. Joistakin maista kuten Syyriasta on saatu hyvin harvakseltaan todellista tietoa muutoin kuin käyttämällä sitä materiaalia, jota kansalaiset – jopa oman henkensä uhalla – toimittavat länsimaisille uutisvälineille. Internet on viime vuosina auttanut meitä ymmärtämään myös monia sanavapauden kannalta hyvin vaikeita maita: Afganistan, Etiopia, Iran, Myanmar, Pohjois-Korea, Venäjä,….

Aina on kuitenkin myös riski, että materiaalia lähetetään omien tarkoitusperien edistämiseksi. Länsimaisia toimittajia koetetaan vedättää joko tahallisesti tai tahattomasti maissa, joissa sananvapaus ei toimi ja oppositiota ei sallita. Siksi kokeneita toimittaja tarvitaan varmentamaan kuva- ja äänimateriaalien aitous ja ajantasaisuus, haastattelemaan lähteitä sekä taustoittamaan materiaali niin, että niistä syntyy uutinen, joka avautuu kotimaiselle lukijalle.

Usko teknologian voimaan ja editoinnin nopeuteen ja helppouteen taitaa silti olla kovin vahva. Siltä näyttää, kun katsoo, miten lehtitalot ovat lähes paniikinomaisesti niistäneet kulujaan ulkomaantoimituksista. Ilmiö on näkyvissä kotikonnuillakin – joskin toistaiseksi maltillisempana kuin tällä saarella puhumattakaan rapakontakaisesta, jota Kaliforniassa opiskelevat kollegat ovat blogeissaan kuvanneet.

Miten ulkomaantoimittajien osaamista meillä arvostetaan? Montako suomalaista päätoimista kirjeenvaihtajaa tai vakinaisena avustajana toimivaa freelanceria löytyy Brysselistä? Aika monta vähemmän kun alkuvuonna 2006, kun minä sieltä lähdin. Kävin nimittäin laskemassa tilanteen alkuvuodesta.

Montako heitä on naapurimaissa? Ei kovin monta. Esimerkiksi lähes kaikki Norjan heinäkuun tragediasta ja sitä koskevasta oikeudenkäynnistä tehdyt uutiset on laadittu paikalle tätä tilannetta varten lähetettyjen toimittajien voimin.

Venäjältäkään ei löydy enää monta päätoimista, paikalla asuvaa kirjeenvaihtajaa vaan useat mediatalot ostavat sieltä juttuja epätasaisella tahdilla freelancereilta tai Suomesta käsin ”piipahdetaan” paikan päälle, mikä sinänsä luonnollisesti onnistuu käytännössä kohtuullisen hyvin. Ja Venäjästä on tietenkin todettava, että maan poliittisen epävarmuuden huomioon ottaen siellä ei ole koskaan ollut kovin suuri joukko suomalaisia vakinaisia toimittajia.

Entä montako suomalaista uutisoi YK:ta, Sveitsin pankkimaailmaa ja kansainvälisiä järjestöjä, joista huomattava määrä pitää majaansa Genevessä? Ei enää päätoimisesti yhtään. Ainut pitkän linjan taloustoimittaja Kirsi Hyytiäinen kertoi saaneensa tarpeeksi olemattomiksi käyvistä keikoista kolme vuotta sitten ja opiskeli rohkeasti uuden ammatin. Nyt hän hankkii toimeentulonsa tekemällä rinnan toimittajan työtä ja harjoittamalla harvinaista käsityötaitoa, suklaanvalmistusta.

Ostajan näkökulmasta on helppo ajatella, että hankitaan tarpeen vaatiessa juttu nopeasti paikan päällä asuvalta ansioituneelta ammattilaiselta. Sellainen ei kuitenkaan pidä ketään leivässä pidemmän päälle, jos toimittajan itse tarjoamiin uutisaiheisiin ei ole mitään kiinnostusta.

Olen itse nähnyt saman ilmiön läheltä myös kotimaassa. Ns. vakinainen toimeksiantaja ostaa käytännössä lähes joka viikko jonkun uutisen, mutta ilmoittaa päätöksestä kerta toisensa jälkeen hetkeä ennen kuin freelancerin pitäisi olla juttupaikalla täysin valmiina ja perehtyneenä tilanteeseen. Se toimii periaatteessa oman toimituksen väkeen mutta ei freelanceriin, joka ei voi perustaa toimeentuloaan odotteluun eikä voi sumatilanteessa pyytää kollegaa apuun.

Jututettuani viikko sitten kasan Geneven toimittajia sain kuulla, että ”pakkouudistumisen” on Kirsin tavoin vast´ikään kokenut koko sadan hengen ulkomaisten toimittajien kaarti. Muutama freelancer on vaihtanut täysin alaa siirtymällä esimerkiksi viestinnän tai konsultoinnin puolelle. Vakinaisella sopimuksella toimivista kirjeenvaihtajista osa on palannut kotimaahan tai vaihtanut töitä ja loput kirjoittavat käytännössä kaikesta rahamaailmasta urheiluun ja kansainvälisistä järjestöistä kulttuuriin ja matkailuun.

Hyvä esimerkki ovat pääosin kansainvälistä kauppapolitiikkaa seuraavat erikoistoimittajat, joita oli vielä alle viisi vuotta sitten parikymmentä. Nyt enää muutama amerikkalainen ja intialainen pärjäävät kirjoittamalla enimmäkseen kaupasta, mutta silti yhä suurempi osa keikoista koskee heilläkin finanssimaailmaa sekä kansainvälisiä järjestöjä.

Heistä kaikista on siis tullut enemmän ja vähemmän yleistoimittajia. Siitä on lyhyt askel korvata heidän työnsä kotitoimituksesta käsin tehtävällä uutisoinnilla, joka perustuu uutistoimistojen, ulkomaisten verkkosivustojen sekä sosiaalisen median antamiin tietoihin. Sillä tavallahan laatu-uutisia nykyään tehdään, nopeasti ja taloudellisesti. Kumma vaan kun lukijat eivät näistä huipputuotoksista halua enää maksaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Muutoksen tiellä ollaan, mutta vasta alussa - 20.06.2012
• Mallimaan pimeä puoli - 30.05.2012
• Vallankumous 2.0 Egyptin malliin - 13.02.2012
• Amerikkalaisen SOPA-sopan monet vaikutukset - 23.01.2012
• Tavaraa tuutin täydeltä – vaan mikä on aitoa ja tärkeää? - 09.12.2011
• Hiljaa virtaa Thames - 14.11.2011
• Yliopistomaailman ihmeitä - 11.10.2011