Kilpikonnasotilaita, kölninvettä ja röhnöttäviä tuomareita – tällaista oli seurata poliittista oikeudenkäyntiä Turkissa
Sotilas nojaa leukaansa luotiliivinsä yläreunaan ja ripustaa kätensä roikkumaan liivin kainaloaukoista. Hän torkahtaa hetkeksi luotiliivinsä uumeniin kuin aseistettu kilpikonna. Muitakin oikeussalissa olijoita väsyttää. Yksi yli neljästäkymmenestä puolustusasianajajasta nukkuu pöytään nojaten, eräs toimittaja retkottaa suu auki tuolillaan pressipuolen penkeillä. Hereilläolijat virkistävät itseään aika ajoin taputtelemalla kölninvettä poskilleen ja kierrättävät sitä eteenpäin. On Turkin vanhimman sanomalehden Cumhuriyetin toimittajia vastaan nostetun oikeusjutun viimeinen päivä, ja se on venynyt pitkäksi.
Näkymä Istanbulin historialliselle niemimaalle.
Poliittiseksi ja absurdiksi luonnehditun oikeudenkäynnin viimeisten hetkien seuraaminen paikan päällä Istanbulissa huhtikuun lopussa oli arvokas ja mielenkiintoinen kokemus. Päivä Euroopan suurimman vankilakompleksin Silivrin porteilla sijaitsevassa oikeustalossa vahvisti sen, mitä monet ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt ovat toitottaneet jo jonkin aikaa: Turkin oikeusjärjestelmä on rikki.
Poliittinen näytelmä
Päältä katsottuna kaikki oli kunnossa. Tarkkailijat päästettiin saleihin ongelmitta, kunhan jätimme ensin kännykät ja tietokoneet aulaan säilöön. Aikataulussa edettiin asianmukaisesti, puolustuspuheenvuoroja ei keskeytetty. Sekä syytetyt, tuomarit ja asianajajat menettelivät suurin piirtein niin, kuin normaalissa oikeudenkäynnissä menetellään. Silti jotain oli pahasti pielessä. Tunsin katsovani näytelmää, jossa kaikki näyttelijät ovat paikalla ja vetävät roolinsa läpi, mutta kukaan ei usko suoritukseen.
Minua ihmetytti eniten tuomareiden käyttäytyminen. Salin päässä istuneet kolme tuomaria keskittyivät lähinnä läppäreihinsä. Yksi heistä röhnötti tuolilla kuin perunasäkki, eikä vilkaissutkaan syytettyjä tai asianajajia koko päivän aikana. Hän antoi sellaisen vaikutelman, että puolustusasianajajien puheenvuoroilla ei ole mitään arvoa. Aivan kuin toimittajat olisi tuomittu jo valmiiksi.
Puolustusasianajajia kävi sääliksi. Monet näyttivät siltä kuin he olisivat ihmetelleet, miksi ihmeessä he kouluttautuivat pitkälle vain osallistuakseen tällaiseen farssiin. Oli hienoa seurata, kuinka asianajajat yksi kerrallaan repivät syyttäjän väitteet kappaleiksi, osoittivat, että mitään todisteita tai perusteita toimittajien vangitsemiselle ei ole, että tässä oikeudenkäynnissä oli kyse vain sananvapauden tuhoamisesta ja kriittisten äänien vaimentamisesta. Välillä teki mieli aplodeerata heidän puheilleen, niin vakuuttavasti he esiintyivät, vaikka en niistä varsinaisesti mitään ymmärtänytkään. Yksi asianajajista sanoi tuomareille tietävänsä, että heidän puolustuspuheensa kaikuvat kuuroille korville. Hän kuitenkin lisäsi, että jonakin päivänä tuulet kääntyvät, ja silloin asiakirjoista näkee, kuka on tehnyt oikein ja kuka väärin. Odottakaa vain.
Jopa nuoret Jandarma-sotilaat, joita oli ripoteltu ympäri oikeussalia ja talon käytäviä, ymmärsivät oikeudenkäynnin todellisen luonteen useiden tylsien oikeussalissa vietettyjen vartiovuorojen jälkeen. Kuulin aiemmissa oikeudenkäynneissä läsnäolleilta, että eräässä oikeuden istunnossa silloin vielä tutkintavankeudessa istunut Cumhuriyetin toimittaja Ahmet Sik antoi niin tulisen ja tunteikkaan puolustuspuheen, että yksi häntä vahtineista Jandarma-sotilaista ei voinut enää pidätellä itseään. Kun sotilaat saattoivat Sikiä ulos oikeussalista tuomareiden selkien taakse, tämä nuori mies nappasi Sikiä kädestä kiinni ja moiskautti suukon hänen poskelleen. Onneksi tuomari ei nähnyt.
Katukoira paistatteli päivää Euroopan suurimman vankilan Silivrin porteilla.
Bosporinsalmea katsomaan
Yhteensä 17:ää Cumhuriyetin työntekijää syytettiin eri terroristijärjestöiksi luokiteltujen tahojen tukemisesta. Päivän lopputulos oli murheellinen puolustuksen kovasta työskentelystä huolimatta: kolme työntekijöistä vapautettiin, mutta loput 14 saivat tuomiot, joiden pituudet vaihtelivat hieman yli kahdesta vuodesta yli kahdeksaan vuoteen. Vielä ei ole varmaa, kuinka tuomiot todellisuudessa toteutuvat.
Toimittajia vastaan ei ollut mitään pitäviä todisteita. Joitakin toimittajia syytettiin esimerkiksi muslimisaarnaaja Fethullah Gülenin liikkeen tukemisesta, vaikka Cumhuriyet on aina kirjoittanut kriittisesti gülenisteista ja jopa kampanjoinut poliittista islamia vastaan. Gülenistien äänekkäimmät kriitikot tuomittiin gülenistien puolustajina. Kaiken järjen ja oikeudenmukaisuuden mukaan toimittajat olisi pitänyt vapauttaa, mutta sitä Turkki ei voinut tehdä. Muutoin toimittajat olisivat voineet haastaa maan oikeuteen ja vaatia korvauksia pitkistä tutkintavankeuksista. Turkki mieluummin tuomitsi journalistit vankilaan kuin myönsi olleensa väärässä.
Monet toimittajista istuivat vankilassa yli vuoden. Jotkut heistä oli vapautettu vain kuukautta ennen tätä huhtikuista päivää. Tuomari oli tiivistänyt maaliskuiset vapauttamispäätökset seuraavanlaisesti:
”Murat Sabuncu sanoi haluavansa nähdä Bosporinsalmen. Annetaan hänen siis mennä sitä katsomaan. Sanotaan, että Ahmet Sikin äiti on muuttumassa pyhimykseksi, joten meidän ei pitäisi järkyttää häntä enempää. Ei siis järkytetä.”
Tuomari perusteli vapautuspäätökset siis lähinnä henkilökohtaisella armollisuudellaan lakiin ja oikeuteen perustuvien syiden sijaan.
Lehden toimitusjohtaja Akin Atalay sai sen sijaan maaliskuussa vielä jatkaa vankeuttaan tuomarin saatesanoin ”kapteeni jättää aluksen viimeisenä”. Hän istui tutkintavankeudessa yli 500 päivää ja pääsi vapaaksi samana päivänä, kun hän sai yli kahdeksan vuoden vankeustuomion.
Cumhuriyet-lehden toimitusjohtaja Akin Atalay oli jo takaisin työmaallaan, vaikka hän oli vasta edellisenä yönä vapautunut vankilasta. Atalay sanoi olevansa vain entistä määrätietoisempi tekemään työtään, kuten kollegansakin.
Oikeusjärjestelmän väärinkäyttöä
Cumhuriyetin toimittajat olivat heti tuomiopäivää seuraavana päivänä takaisin toimituksessa tekemässä työtään. Tapasimme siellä jopa Atalayn, vaikka hän oli ollut vapaana vasta alle 12 tuntia. Turkkilaisten toimittajien omistautumista itsenäisen journalismin ja sananvapauden puolustamiselle ei voi kuin ihailla, mutta he saavat maksaa siitä kovan hinnan. Syyttömänä vankilassa istuminen jättää syvät henkiset arvet.
Koko tapaus pistää aivot rullalle. Miksi Turkki kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa näytelmän järjestämiseksi, kun lopputulos on kuitenkin ollut selvillä alusta asti? Ketä Turkki luulee huijaavansa? Kuinka kukaan voi hyväksyä oikeutena ja kohtuutena sen, että joku tuomitaan ilmiselvästi syyttömänä vankilaan? Sisäsiistiksi naamioitu oikeudenkäynti oli todellisuudessa vain yksi suuri ihmisoikeusloukkaus lisää Turkin jo muutenkin mittavaan ihmisoikeusrikosrekisteriin.
