“En halua uhriutua,” sanoi presidentti – seikkailu Serbian mediamaisemassa
Ensimmäinen lehdistönvapausmissioni tammikuun puolessavälissä pudotti minut suoraan Serbian syvään päätyyn. Sukellusreissun aikana kohtasin muun muassa uhkailtuja toimittajia, riiteleviä järjestöaktiiveja sekä Serbian presidentin. Sain myös uutta perspektiiviä journalistien itsesääntelykulttuuriin sekä Länsi-Balkanin viranomaistoimintaan.
Lehdistönvapausmissiot ovat International Press Instituten ydintoimintaa. Missioiden tarkoituksena on tavata toimittajia, erilaisten järjestöjen edustajia, päättäjiä ja virkamiehiä, ja kerätä heiltä tietoa maan mediamaisemasta ja lehdistönvapaustilanteesta. Viisihenkinen delegaatiomme edusti tällä kertaa kolmea järjestöä: IPIä, SEEMOa (South East Europe Media Organisation) ja EFJ:tä (European Federation of Journalists). Lehdistönvapausindeksissä Serbia oli sijalla 66 vuonna 2017, seitsemän askelta huonommassa paikassa kuin vuotta aiemmin.
Monttu auki ministeriöissä
Ensimmäisen päivän aikataulu muuttui viime hetkellä, kun Serbian kulttuuri- ja informaatioministeriö ilmoitti siirtävänsä tapaamisemme aamuun aiemmin sovitusta iltapäivästä. Aikataulunvaihdos varmisti sen, ettemme päässeet etukäteen juttelemaan syvällisesti paikallisten journalistien kanssa kulttuuriministeriössä valmisteluasteella olevasta uudesta mediastrategiasta, joka määrittää maan mediamaiseman tulevia suuntia. Olimme siis hieman raakoja mission ensimmäisessä tapaamisessa.
Oikeusministeriössä tapaaminen alkoi dramaattisesti. Kun espressokupit laskeutuivat pöytään, mies pöydän toisella puolella alkoi grillata meitä jylisevällä äänellä faktankeruumetodeistamme, missiomme lainmukaisuudesta, paikallaolomme oikeutuksesta ja niin edelleen. Vajaan kymmenen minuutin ajan mies, jonka titteliä tai asemaa emme sillä hetkellä tienneet, tenttasi, keitä me olemme, miksi olemme Serbiassa, ja kenen puolella olemme. Oliko meillä asianajajia?
Oikeusministeriön kuulustelussa.
Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, mutta sisäisesti näytin luultavasti Munchin Huudolta. Muut delegaatiomme jäsenet olivat kohdanneet tällaisia tilanteita ennenkin, mutta minulle tämä oli uutta. Mies nimitti meitä puolueellisiksi toimijoiksi, jolloin delegaatiomme johtaja, EFJ:n ohjauskomitean presidentti Mogens Blicher Bjerregård hyvin kärsivällisesti selitti, että luonnollisesti edustamme journalisteja, koska olemme lehdistönvapausmissiolla, ja haluamme selvittää tietoomme kantautuneiden huolestuttavien uutisten taustoja. Haa, mies ilmoitti, ette siis ole faktankeruumissiolla, vaan oletustenvahvistamismissiolla!
Sitten mies sanoi viimein tietävänsä, keitä me olemme. Hän keräsi kamppeensa ja lähti huoneesta. Jatkoimme tapaamista muiden läsnäolijoiden kanssa, aiheena Serbian kriminaalilainsäädäntö ja journalistien oikeudet. Myöhemmin saimme tietää, että kuumottajamme oli Serbian oikeusministeriön apulaisministeri.
”I used to be a stupid street fighter”
Alun perin halusimme päästä juttusille Serbian pääministerin kanssa, mutta kun presidentti Aleksandar Vucic kuuli missiostamme, halusi hän kutsua meidät luokseen vierailulle. Siispä toisena aamuna kävelimme presidentin palatsille, joka sijaitsee Belgradin keskustassa.
Presidentin kutsu kertoo paljon hänen suhteestaan mediaan, ja median suhteesta häneen. Hän on hyvin kiinnostunut siitä, mitä mediassa kirjoitellaan, ja hän tuntee useat journalistit nimeltä. Jo se, että meidät kutsuttiin palatsiin, todistaa tämän. Presidentillä olisi varmasti ollut muitakin tärkeitä asioita hoidettavana, olihan samalla viikolla tapahtunut paljon muutakin, esimerkiksi Kosovon serbipoliitikko Oliver Ivanovicin murha. Silti hän antoi meille reilun tunnin omaa aikaansa.
Mediaan liittyvät aiheet ovat tärkeitä presidentti Vucicille, joka otti missiomme vastaan presidentillisessä palatsissa.
Voimakkaasti jakautunut mediakenttä joko palvoo tai avoimesti vihaa häntä, ja presidentti vastaa samalla mitalla. Joidenkin medioiden kirjoittelua Vucic kutsuu järjestäytyneeksi hallituksenvastaiseksi kampanjaksi.
”En halua uhriutua, mutta olenhan minä kaikkein kritisoiduin hahmo Serbian mediassa,” Vucic sanoi. Tässä hän on luultavasti myös oikeassa.
Presidentin lehdistöpäällikkö iski pöytään printattuja kuvia serbialaisten tabloidilehtien etusivuista, joissa suolletaan ilkeitä valeuutisia presidentistä. Samalla hän ojensi meille valmiiksi kirjoitetun, kolmen sivun mittaisen puolustuspuheen, jossa lueteltiin presidenttiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä mediassa, sekä kritisoitiin kansainvälisiä mediajärjestöjä hallituksenvastaisten journalistien suosimisesta. Kerroimme edustavamme kaikkia journalisteja, riippumatta siitä, mistä näkökulmasta he työtään tekevät.
Vucic ilmaisi moneen otteeseen pitävänsä tiettyjä journalisteja hänen poliittisina vastustajinaan. Hän kertoi esimerkiksi pyytäneensä toimittajia oppositiojohtajien sijaan televisiopaneeliin kanssaan. Poliittisen ilmapiirin luomisesta saa poliittisen vastauksen, Vucic perusteli kantaansa. Tätä suhtautumistapaa presidentti tosin lupasi voivansa yrittää korjata.
Tunnin mittaisen tapaamisen aikana Vucic teki selväksi, ettei ollut samaa mieltä kanssamme siitä, mitä Serbian lehdistönvapaudelle kuuluu. Vucicin mielestä Serbian lehdistönvapaustilanne on kohenemaan päin, näkihän sen myös rikostilastoista. Todisteeksi kelpasi myös se, että avoimesti presidentinvastaiset mediat saivat jatkaa olemassaoloaan.
Vucic on kulkenut pitkän matkan presidentiksi. 1990-luvun alussa Vucic tunnettiin äärioikeistolaisena sodanlietsojana ja Suur-Serbian kannattajana. Kosovon sodan aikana informaatioministerinä toimiessaan hän rajoitti medioita ja sananvapautta. Nyt populistista konservatiivipuoluetta edustavaa Vucicia pidetään kannattajien keskuudessa maan vakauttajana ja kapteenina, joka johtaa Serbian kohti EU:ta.
Vucic on ensimmäisenä myöntämässä nuoruutensa virheet. Hän vakuutteli moneen kertaan kannattavansa vapaata mediaa ilman varauksia.
”Olin ennen tyhmä katutappelija. Nykyään kannatan ilmaisunvapautta,” Vucic sanoo.
Riitaisa ja jakautunut mediakenttä
Tähän väliin on syytä todeta, että journalistisen ammattikunnan sisäiset ristiriidat Serbiassa ovat syviä. Maassa on uudehko journalistiliitto SINOS sekä useampia journalistiyhdistyksiä, joista kaksi suurinta, UNS ja NUNS, ovat jonkinlaisia verivihollisia keskenään. Ongelma on yhdistysten edustajien mukaan arvopohjainen, ja kiistat jatkuvat jo toista vuosikymmentä. Tabloidipuolella on myös monia toimittajia, jotka eivät kuulu mihinkään yhdistykseen tai liittoon.
Lisäksi mediakenttä on jakautunut vahvasti hallituksen vastaiseen ja hallitusmyönteiseen mediaan. Julkisen palvelun mediat ovat pitkälti hallituksen ohjausnarussa kiinni, minkä ne ovat valmiita itsekin myöntämään. Serbiassa on muutama yksityinen mediatoimija, jotka toimivat presidentin äänitorvina.
Monet lokaalimediat ovat riippuvaisia valtiontuesta, jonka jakamisesta päättävät paikalliset hyvä veli -komiteat. Päättäjiä kritisoivat medialähteet hiljenevät, kun hallitusta lähellä olevat yritykset vetävät mainoksensa pois ja valtion media-avustukset ohjataan toisiin paikkoihin. Itsenäiset ja tutkivat mediat luottavat kansainvälisten ja paikallisten instituutioiden antamaan projektiapuun, mainostuloihin, lukijoiden tilausmaksuihin ja joukkorahoitukseen.
Belgrad on hieno kohde neuvostoromantiikan ystäville.
Serbialaiset journalistit työskentelevät kovan paineen alla. Vaikka rikosilmoitusten määrä journalisteihin kohdistuneista hyökkäyksistä on vähentynyt Serbiassa, yleinen ilmapiiri toimittajia kohtaan on vain kiristynyt. Nykytilanteessa journalistien on vaikea todistaa heitä kohtaan harjoitettua häirintää ja painostusta. Uhkaukset muotoillaan niin, että niistä ei voi nostaa syytteitä.
Itsenäiset mediatoimijat kertoivat, että hallituspuolueen jäsenet, ministerit ja valtion instituutiot jättävät usein vastaamatta heidän tietopyyntöihinsä. Tämän seurauksena näiden toimittajien jutut näyttäytyvät yksipuolisina, mikä vahvistaa vastapuolen syytteitä vinoutuneesta kerronnasta. Toisaalta oppositio on myös haluton vastaamaan hallitusmyönteiselle medialle.
Uhkausten ja hyökkäyksien kohteeksi joutuvat niin hallitusmyönteiset kuin hallitusta vastustavatkin toimittajat, vaikka jälkimmäisten kohdalla ilmoituksia on selvästi enemmän. Kuulimme tarinoita korstoista, jotka seurasivat korruptiota tutkivaa toimittajaa. Toinen toimittaja, joka löysi linkkejä rikollisten ja poliisin väliltä, joutui poliisin ympärivuorokautiseen valvontaan ”turvallisuussyistä”. Erään tutkivan journalistin koti oli käännetty ympäri, mutta mitään ei viety. Kuulimme salakuuntelu- ja tarkkailuepäilyistä, tappouhkauksista ja mustamaalaamisesta. Moni tapaus jää selvittämättä.
Myös oppositio on estänyt hallitusmyönteisten journalistien osallistumista lehdistötilaisuuksiin. Joitakin viikkoja sitten opposition edustajat kävivät käsiksi kahteen presidenttiä kannattavaan tv-toimittajaan kesken raportoinnin. Journalistien uhkailu, pahoinpitely ja heidän työntekonsa rajoittaminen, raportoivat he mistä näkökulmasta tahansa, on aina tuomittavaa.
Ikävintä on se, että Serbian media-ala kärsii toisia journalisteja kohtaan kohdistetuista lokakampanjoista, joissa toimittajat vetävät toisiaan etusivuilla ja keskusteluohjelmissa käytäviin likaisiin riitoihin. Kuulimme näistä mustamaalauskampanjoista useita esimerkkejä. Kunnioituksen puute kanssatoimittajia kohtaan myrkyttää koko yhteisön.
Serbian JSN: yli 4,700 langettavaa päätöstä vuonna 2017
Yksi kiinnostavimpia tapaamisia oli Serbian oman itsesääntelyelimen kanssa. Serbian Press Council (Savet za stampu) perustettiin vasta seitsemän vuotta sitten, mikä näkyy myös maan heikossa itsesääntelykulttuurissa. Vaikka enemmistö Serbian sanomalehdistä, viikkolehdistä ja muista uutissivustoista tunnustaa neuvoston, vain osa niistä on sitoutunut julkaisemaan neuvoston päätöksiä. Muutama suuri tabloidilehti kieltäytyy tunnustamasta neuvostoa, kapinoi sitä vastaan ja viittaa kintaalla journalistin ohjeille. Nämä lehdet ovat myös suurimpia eettisen koodiston rikkojia, jotka saattavat vuodessa saada yli 1,000 langettavaa päätöstä per lehti.
Ponnisteluista huolimatta eettisten ohjeiden rikkomukset ovat vain lisääntyneet viime vuosina. Vuoden 2017 huhtikuun ja marraskuun välillä Press Council antoi 4,717 langettavaa päätöstä tai varoitusta, joista valtaosa tapahtui maan tabloidilehdistössä, kun vuonna 2015 samalla aikavälillä tapahtui vain 2,962 rikkomusta. Langettavien päätösten taustalla on useita eri rikkomuksia, kuten piilomainontaa, perusteettomia syytöksiä ja lokakampanjoita. Faktan ja mielipiteen rajat ovat hämärtyneet. Jopa niin sanotusta arvostetuista printtimedioista löytyy yhä useammin juttuja, jotka antavat syytä langettavaan päätökseen.
New Belgraden valot tuikkivat majesteettisen Savan yllä.
Neuvoston perustamisen jälkeen mediaetiikka on kuitenkin noussut julkisen keskustelun aiheeksi, mitä neuvosto pitää saavutuksistaan suurimpana. Mediaetiikan rooli journalistikoulutuksessa on myös korostunut. Neuvosto järjestää sinnikkäästi julkisia istuntoja, joissa he kertovat päätöksistään.
Myös Press Councilin jäsenet saavat kestää uhkailua ja lokakampanjointia. Viimeisin mustamaalauskampanja erästä neuvoston jäsentä kohtaan käynnistyi vain muutama päivä sen jälkeen, kun lehdistönvapausmissiomme lähti maasta.
Helppoa ei ole myöskään neuvoston sisällä. Kokoukset ovat neuvoston jäsenen Ljiljana Smajlovicin mukaan tulisia debatteja, joissa harvoin ollaan yksimielisiä mistään. Se on hänen mielestään hyvä asia.
”Tämä on ehkä ainoa paikka Belgradissa, missä ihmiset hyvin erilaisista medioista ja taustoista kokoontuvat keskustelemaan vapaasti mediaetiikasta,” Smajlovic sanoo. ”Debattimme ovat usein raivokkaita ja olemme rankasti eri mieltä asioista, mutta ainakin puhumme hyvin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti.”
Lisää Serbian Press Councilin kohtaamista vaikeuksista voi lukea tästä IPI:lle kirjoittamastani artikkelista.
Press Councilin tapaaminen sai minut pohtimaan Suomen itsesääntelykulttuuria. Olen aika ylpeä siitä, miten Julkisen sanan neuvosto tehtäväänsä hoitaa Suomessa, ja miten kaikki osapuolet sitoutuvat noudattamaan journalistin ohjeita ja kunnioittavat JSN:n päätöksiä. Samalla ihmettelen, miten tässä ollaan koskaan onnistuttu. Siitä olen vakuuttunut, että vahvan itsesääntelykulttuurin puolustaminen on tänä päivänä tärkeämpää kuin koskaan.
”Kuin kotona Kouvolassa!”
Muuten voin suositella lämpimästi Belgradia kenelle tahansa matkailijalle! Värikkään ja väkivaltaisen historian vaiheet ovat muokanneet kaupunkia, jonka keskellä majesteettinen Sava laskee Tonavaan. Vaikutteita katukuvaan ovat jättäneet muun muassa ottomaanit, slaavit, kommunistit ja eurooppalaiset valloittajat. Vaihtelu on melkoista. Välillä sitä melkein unohti olevansa Serbiassa, niin wieniläisiltä jotkut kadunpätkät näyttivät. Toisaalta taas taksimatka New Belgraden läpi tarjosi upeat näkymät neuvostoaikaiseen arkkitehtuuriin, joka sai minut henkäisemään: ”Ihan kuin kotona Kouvolassa!”.
Serbialaiselta torilta löytyivät myös maailman kauneimmat kaalinpäät.
Ihmiset olivat ystävällisiä ja todella kielitaitoisia. Juttuseuraa löytyi niin alikulkutunnelin alusvaatekaupasta kuin serbialaisesta sekatavarapuodista, jonka pitäjän kanssa jaoimme saman kirjamaun. ”Tule tänne kesällä,” oli monien kehotus. Belgrad on kuulemma uusi Berliini, ja kaupungin kahvila- ja baaritarjonta teki vaikutuksen. Ainoa miinus Belgradin sykkeeseen tulee siitä, että kaikki vetävät röökiä joka kuppilassa ja kulmassa. Kasvissyöjälle Belgrad osoittautui hieman haastavaksi lomakohteeksi. Tuskastuneet tarjoilijat toivat minulle leipää, perunaa ja juustoa. Erityisesti nautin serbialaisesta (tai turkkilaisesta) kahvista, joka on sokerilla maustettua mustaa, väkevää kamaa.
Tajusin myös, kuinka vähän tiedän alueen lähihistoriasta. En muista, että Jugoslavian hajoamissodista olisi peruskoulussa tai lukiossa kerrottu oikeastaan mitään. Reissu avasi silmiäni Länsi-Balkania kohtaan, ja tulen seuraamaan aluetta tulevaisuudessa uudella mielenkiinnolla.
