Välillä mietin, tohdinko tunnustaa. Se tuntuu niin elitistiseltä ja hirveän kaukaiselta – sekä vanhentuneelta että eksoottiselta. Kohtuuttoman epäreilulta itseäni fiksumpia ja ahkerampia ihmisiä kohtaan. Pitäisikö sittenkin pitää salaisuutena, antaa ympäripyöreä vastaus, leperrellä totuuden laitamilla?

En ota asiaa esille, jos kukaan ei kysy. Mutta kun utelen Berkeleyn journalistikoulusta pian valmistuvien maisteriopiskelijoiden tulevaisuudensuunnitelmista, he tietenkin kohteliaasti kysyvät omistani.

Silloin se on sanottava. En osaa valehdella, ei auta kuin tulla ulos kaapista. Selvitän kurkkuani ja tokaisen: minulla on vakituinen työpaikka.

Keskustelukumppanin katse karkaa haaveilevasti yläviistoon, kohti kahvilan ikkunasta näkyvää taivasta. Hän koettaa kuvitella toisenlaista maata, toisenlaista aikaa. Lähes yhdeksäntuhannen kilometrin takana on jäätävän viileä paikka, josta hän ovat kuulleet lähinnä raporteissa maailman parhaaksi ylistetystä maasta, koulutuksen suurvallasta. Siellä on journalismin ihmemaa, jossa nuoretkin ihmiset lukevat vielä paperille painettuja julkaisuja ja jossa nuori toimittaja saatetaan palkata vakituiseen työsuhteeseen kirjoittamaan uutisia sanomalehteen.

Yhdysvallat on tällä hetkellä niin kaukana muusta maailmasta median murroksen kehityksessä, että eron suuruuden selittäminen on vaikeaa – kumpaan tahansa suuntaan, amerikkalaiselle tai suomalaiselle. Ihmisten kulutustottumukset ovat täällä jo muuttuneet peruuttamattoman radikaalisti, perinteisen median liiketoimintamalli on lähes romahtanut ja teknologian nopea kehitys kiihdyttää murrosta koko ajan.

Edes maailman valtakielen asema ei pelkästään selitä nopeaa muutosta printistä digitaaliseen. Englannissa voi vielä nähdä ihmisiä kävelemässä laadukkaan (tai kansaa kiihottavan) printtilehden kanssa. Yli puoli vuotta Kaliforniassa viettäneenä en ole nähnyt kenenkään kantavan mukanaan New York Timesia tai San Francisco Chroniclea. Journalismin laitoksella en ole törmännyt tuoreeseen sanomalehteen kertaakaan. Kaikki tuijottavat Applen näyttöjä. Kahviloista sentään paperilehtiä löytyy, mutta niissäkin nuoret lukevat nopealla yhteydellä varustetulla läppärillä. Ohuesta kannettavasta tai iPadistä on tullut tulevaisuuden mediankuluttajien ja -tuottajien jakelukanava, jolla on uskomaton valtti: intensiivisempi ja henkilökohtaisempi suhde omistajaan kuin tutulla postinkantajalla tiiviissä maalaisyhteisössä. Valta on kuluttajan ripeästi naputtavissa tai selaavissa sormissa, ei enää deskissä komentavan uutispäällikön valinnoissa.

Amerikkalainen kuluttaja ei enää tarvitse perinteistä sanomalehteä yhtään mihinkään. Tarjontaa, sekä maksutonta että maksullista, löytyy riittävästi sähköistä laitetta sormeilevan käden käänteessä. Vielä vähemmän sanomalehteä tarvitsee ilmoittaja. Kun mediayhtiöillä vielä oli viestien painamisen ja jakelukanavien monopoli, mainostajan oli pakko maksaa saadakseen sanomansa perille lehden, television tai radion kautta. Nyt mainostaja voi seuloa tarkan kohderyhmänsä laajan yleisön keränneestä palvelusta, kuten Facebookista, ja maksaa vain todellisista kontakteista, klikkauksista. Edistyneimmät mainostajat luovat yhteyden asiakkaisiinsa ihan itse. Siihen on tarjolla halpoja välineitä, tarvitaan vain osaamista.

Näistä syistä sanomalehtimainontaan kulutettu dollarimäärä on romahtanut. Vuonna 2005 mainostajat maksoivat amerikkalaisille sanomalehdille yli 49 miljardia dollaria, viime vuonna tulot olivat valistuneen arvion mukaan 24 miljardin luokkaa. Tärkeimmästä tulonlähteestä siis katosi yht’äkkiä yli puolet, eivätkä täkäläiset lehtiyhtiöt ole edelläkävijöitä digitaalisella puolella. Siksi kymmenet tuhannet toimittajat ovat saaneet potkut. Siksi tuoreella journalismin maisterilla ei ole mitään mahdollisuuksia saada vakituista työpaikkaa. Varsinkaan sanomalehdestä, mutta vastaava murros on tulossa pian myös tv-puolelle.

Jotkut tuttavistani harkitsevat vakavasti hakeutumista aloille, joissa vakituinen työpaikka ei ole eilispäivän käsite. Toiset aikovat kokeilla itsensä elättämistä freelancerinä, vaikka käytävillä kuulee kauhutarinoita siitä, miten vaikeaa nykyään on saada kunnollista palkkiota mistään.

On jännittävää arvailla, missä he ovat viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta etuoikeutettu jännitykseni on aivan erilaista verrattuna nuorten kollegoideni yhdistelmään innostusta ja huolta. Uskon, että moni heistä löytää keinon ilmaista itseään, luo jotain hienoa ja jossain vaiheessa uraansa jopa saa työstään kohtuullisen korvauksen. Sen verran taitavia, intohimoisia ja monipuolisia tarinankertojia Berkeleyssä kasvaa. Ainakaan heistä ei tule väsyneen toimituksen nurkassa pasianssia pelaavia kellokorttitoimittajia, jotka valittavat enemmän kuin ajattelevat.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mihin journalismia tarvitaan? - 30.04.2012
• Myytti hyvästä kirjoittajasta - 04.04.2012
• Professori urheilukentällä - 12.01.2012
• Poliisi pamputtaa taas - 22.11.2011
• Moniosaajia leirityksellä - 10.10.2011
• Obama jahtaa toimittajia - 07.10.2011