Hyvä journalismi on tiimityötä
Journalismin yllä tuntuu yhä toisinaan leijuvan menneisyyden haamu. Sitkeässä elää ajatus sankaritoimittajista, jotka työskentelevät ylhäisessä yksinäisyydessään ja neronaivoillaan skuuppaavat uutisia. Yksittäisiä ihmisiä palkitaan vuoden toimittajina hyvistä juttukokonaisuuksista. Todellisuudessa laadukkaiden artikkelien taustalla työskentelee poikkeuksetta useampi ihminen ja kovimmat juttukokonaisuudet syntyvät vasta muutaman ideointipalaverin jälkeen. Yhden ihmisen aivot eivät riitä kaikkeen, eikä tarvitsekaan.
Tiimityöskentelyn merkitystä journalismissa olen pohtinut erityisesti tänä vuonna IPI:ssä, kun koronaviruksen takia omat työskentelymahdollisuudet ovat olleet aiempaa rajallisempia, eivätkä kansainvälisen järjestön toimistorutiinit ole myötäilleet kiihkeätempoista uutistoimitusta.
Kuva: Shutterstock.
Olen moneen otteeseen kaivannut työkavereita, adrenaliinipäissään vieressä hihkuvaa uutispäällikköä ja sitä, kuinka viimeisinä minuutteina, ennen kuin printtilehden viimeinen sivu lähetetään painoon, jokainen silmä- ja käsipari on tarpeen. Parhaimmillaan ja pahimmillaan vielä viimeisellä minuutilla tarvitaan toimittajaa, editoijaa, toimitussihteeriä, taittajaa, kuvatoimittajaa ja uutispäällikköä. Yhteistyöllä syntyy lopputulos, josta lukija kiittää.
Jonkun korvaan edellä mainittu saattaa kuulostaa kaaokselta. Mitä useampi keittäjä, sitä sakeampi soppa? Onnistunut tiimityö vaatii paljon järjestelemistä. Jokaisella pitää olla selkeänä mielessä oma vastuualueensa ja ymmärrys siitä, milloin omaa työpanosta tarvitaan ja milloin ei.
Jokaisen pitää myös muistaa avata suunsa: jos kommunikaatio ontuu, kärsii myös lopputulos. Ei voi olettaa toimittajan olevan tietoinen deadlinesta, jos häntä ei ole lisätty chat-ryhmään, jossa keskustelua aikatauluista ja muista tuotantoon liittyvistä asioista käydään. Osallistaminen ja vastuunjakaminen usein lisää myös työntekijöiden motivaatiota. Kun yksittäinen työntekijä tietää, että hänen panoksellaan on merkitystä, hän mitä todennäköisemmin haluaa tarjota sitä jatkossa myös omatoimisesti. Silloin koko projekti on turvattu, kun kaikki haluavat ja saavat olla siinä aidosti mukana.
Samankaltaiset mietteet nousivat kevään mittaan esiin myös tekemissäni haastatteluissa. Osana erästä artikkelisarjaa haastattelin IPI:n rahoittamaan IJ4EU (Investigative Journalism for Europe) -hankkeeseen osallistuneita tutkivia toimittajia ja muita media-alan työntekijöitä. Haastattelut olivat kurkkaus EU-maiden rajat ylittävien tutkivan journalismin projektien kulisseihin.
Espanjalaisen, Berliiniin asettuneen toimittaja Jose Miguel Calatayudin kanssa keskustelin, kuinka johtaa juttuprosessia, johon osallistui ihmisiä peräti 16 eri maasta. Hollantilainen Ties Gijzel ja britti Hazel Sheffield kertoivat, miten tutkiva juttu Viron kestämättömältä kuulostavasta metsäviennistä onnistui, kun koronan takia kaikki toimittajat eivät päässeetkään paikan päälle tekemään haastatteluja ja näkemään metsien tilaa. Maltalaistoimittaja Matthew Caruana Galizia puolestaan avasi taustoja korruptiojuttuun, johon tarvittavan datan käsittelystä vastasivat järjestötyöntekijät, joilla ei ollut päivääkään kokemusta journalismista, saati suurien tietomassojen perkaamisesta. Entä miten toimia, kun toimitukseen tunkeutuu ulkopuolisia henkilöitä Baltian valeuutisbisneksen tutkimisen vuoksi? Tästä minulle puhui liettualaisen Delfi-uutissivuston Ieva Ivanauskaite.
Vaikka kaikilla haastateltavillani oli omissa juttuhankkeissaan monta rautaa tulessa ja heidän piti ohjata paitsi omaa, myös muiden työtä, he saivat maaliin lukuisia eri artikkeleita useilla eri kielillä. Juttuja on julkaistu eri muodoissa muun muassa The Guardianissa, Die Zeitissa, Viron yleisradioyhtiö ERR:n kanavissa, The Times of Maltassa, Der Tagesspiegelissä ja Dublin InQuirerissä.
Suurin osa artikkeleista, kuten brittitoimittaja Tristen Taylorin ja hänen ryhmänsä Corruption in Danube Delta -projektinsa, on kerännyt paitsi kymmeniä tuhansia lukijoita, myös poliittista huomiota. Kesäkuussa EU päätti keskeyttää rahoituksen Tonavan suistoalueella Romaniassa sen jälkeen, kun Taylorin ja kumppaneiden artikkeli paljasti Unescon suojelemalle kohteelle myönnetyn miljardin euron väärinkäytöksistä.
IJ4EU-juttuhankkeet todistavat hyvin, kuinka journalismia yhä edelleen tarvitaan. Maailmassa, jossa eri tahot ovat kietoutuneet toisiinsa aiempaa monimutkaisemmin tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiina avaamaan niitä solmuja, penkomaan ja käyttämään aikaansa yhteisen hyvän vuoksi. Sotkuiset kuviot eivät kuitenkaan selkene vain yhden toimittajan voimalla, vaan tarvitaan myös muita. Niitä, jotka organisoivat, niitä jotka tutkivat, niitä jotka kirjoittavat, niitä jotka kuvittavat ja niitä jotka lopuksi paketoivat jutun kokonaisuudeksi. Hyvä journalismi on tiimityötä.
IJ4EU-projekteista kirjoittamani artikkelit pääset lukemaan alla olevien linkkien kautta:
Interview: “Corruption in Europe is naturally cross-border”
Interview: “We started from a position of no data”
Interview: ‘Our job is to find proof of corruption’
Interview: ‘This is the fake news business model’
Interview: ‘Luckily no drugs, sex or corruption’
Ps. Haku uusille rajat ylittävän tutkivan journalismin hankkeille on nyt auki! Lisätietoja täältä ja täältä.
