Uusin trendi Berliinissä: reilun kaupan biokokaiini. Näin otsikoi berliiniläinen tageszeitung juttunsa, jossa kerrottiin kokaiinin viihdekäyttäjä Pascalista ja biokokaiinikauppias Freddystä (taz 8.1.2013, nimet muutettu). Pascal työskentelee copywriterina, elää mielestään normaalia elämää, johon kuuluu silloin tällöin myös juhliminen. Sitä tehdään enemmän huumeiden kuin alkoholin voimalla.

Ensimmäinen puolikas USC Annenbergin Specialized Journalism-opinnoista on nyt takana. Täällä Los Angelesissahan opiskellaan päämääränä maisterintutkinto, joka hyvällä lykyllä on kainalossa jo ensi keväänä.

Kävelen öisessä Etelä-Bronxissa, taustallani New Yorkin loputon humina. Ison nelikaistaisen 161:n kadun kulmasta käännyn vasemmalle. On keskiyö. Jostain kuuluu auton äänitorven törähdyksiä, renkaiden ulvahduksia ja huutoja. Kuljen jätkäporukoiden läpi ja vieritse, vedän niskaa kiinni paidankaulukseen ja koetan käyttäytyä itsevarmasti, niin kuin tietäisin mitä olen tekemässä.

Puusaunan lämmitys tuli ensimmäisenä mieleen. Ruuhka-aika loppui, ja siksi paikallismetro tyssäsi Harlemissa 125:nnen kadun asemalle. Kaiutin raikui käskyä astua laiturille ja vaihtaa toiseen metroon kohti Bronxia. Mentävä oli, vaikka tunnelissa väreili vähintään 45 celsiusta. Tilanteen hikisyyttä alleviivasi se, että heinäkuussa New Yorkin metrovaunut ovat kuin jääkaapissa istuisi: ilmastointi jäähdyttää täysillä.

Columbian yliopiston journalismin laitoksen seitsemännen kerroksen käytävällä on sininen taulu. Taulun alaosa on peitetty lasilla. Jos katsoo tarkasti, siitä voi erottaa sormenjälkiä. Minun sormenjälkiäni. Olen ottanut tavaksi hipaista taulua matkalla luentosaliin. Jos siitä vaikka tarttuisi jotain mukaan.