Pitch on englantia, ja sillä sanalla on monta merkitystä. Urheilukenttä, syöttö, lyönti, kaltevuus, kehitystaso, sävelkorkeus, hammasluku, keinuminen, markkinapaikka – luen näitä sanakirjasta. Suomessakin pitch tai pitchaaminen osataan kai kuitenkin jo ymmärtää amerikkalaistyylisenä myyntipuheena, joka tapahtuu nopeasti ja sujuvasti kuin baseballin syöttö.

Ennen Kalifornian-stipendiaattivuoden alkua olin käynyt Yhdysvalloissa kerran, viikon lomalla New Yorkissa. Siitä huolimatta tiesin maasta ja sen kansalaisista paljon. Kun valmistauduin maisteriohjelmaan Los Angelesissa, tiedoille tuli käyttöä.

Ystäväni Annika, media-ammattilainen hänkin, lähetti hiljattain viestin Facebookissa. Hän kysyi, voisinko vinkata sellaisia Kaliforniassa vastaan tulleita artikkeleita, jotka luotaavat median tulevaisuutta oivaltavasti. 

Istun 1 600 katsojan keskellä pimeässä elokuvateatterissa, jonka valkokangas loistaa tyhjyyttään. Lavalla mikrofonin takana seisoo keski-ikäinen mies. Hän on dokumentaristi Sam Green, joka on tullut kertomaan tarinan Louis Armstrongista, legendaarisesta jazz-muusikosta. “Louis’lla oli eräs harrastus, tai oikeastaan pakkomielle”, Green aloittaa.

Vuonna 1999 presidenttiehdokas George W. Bushilta kysyttiin tv-vaalitentissä, kuka poliittinen filosofi on hänen suosikkinsa. “Jeesus”, Bush vastasi. Vieressä istunut republikaaniehdokas Orrin Hatch kiirehti sanomaan: “Samaa mieltä.” Sitten tentin juontaja siirtyi seuraavaan kysymykseen.