Harjoitelmia amerikkalaisuuteen

01.09.2015
In: USC Annenberg
Avatar photo

Tuija Pallaste

Tuija Pallaste opiskeli lukuvuoden 2015 - 2016 USC Annenbergin Specialized Journalism -maisteriohjelmassa.

Ennen Kalifornian-stipendiaattivuoden alkua olin käynyt Yhdysvalloissa kerran, viikon lomalla New Yorkissa.

Siitä huolimatta tiesin maasta ja sen kansalaisista paljon. Kun valmistauduin maisteriohjelmaan Los Angelesissa, tiedoille tuli käyttöä.

Täytin Annenbergin journalismikoulun hakupaperit (lukemattomia lomakkeita ja vapaamuotoinen essee) ja osasin korostaa, ellen jopa liioitella, taitojani ja tähänastisen urani saavutuksia. Amerikassa itseään on kehuttava.

Yritin noudattaa lukemaani ohjetta, jonka mukaan amerikkalaiseen graduate schooliin hakiessa omista heikkouksista on syytä kertoa, mutta ne on esitettävä vahvuuksina. Amerikassahan mikään ei ole mahdotonta.

Kielikokeessa onnistuin kaikessa paitsi juuri siinä tehtävässä, jonka piti olla helpoin. Tuloksen mukaan englantini on erinomaista, mutta minulla on “vaikeuksia ilmaista mielipidettäni”. Testissä oli pyydetty kirjoittamaan, miten alakouluikäisten opetus olisi paras järjestää: yksilökeskeisesti vai ryhmätoimintaa korostaen. Vastasin laveasti, että koska en ole koulutuksen ammattilainen, varon tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä näin tärkeässä ja hyvin kulttuuri- ja persoonasidonnaisessa kysymyksessä.

Väärin vastattu. Amerikassa tärkeintä on esittää mielipide, oli puheenaiheeseen perehtynyt tai ei.

“Amerikkalaiset ovat juuri tuollaisia. Täytyy esittää itsevarmaa, vaikka ei tietäisi asiasta mitään”, säesti suomalainen ystäväni.

Läpäisin yliopiston pääsykokeet, ja pian ylistin sujuvasti paitsi itseäni, myös perhettäni. Tiedustelin lapselleni päiväkotipaikkaa. Sain vastaukseksi kymmensivuisen hakupaperiston, jossa tuli esittää sekä lääkärin että vanhempien kirjalliset arviot lapsesta (”monilahjakas, sosiaalinen, hyväkäytöksinen ja oppivainen nelivuotias”). Vuokra-asuntoa piti anoa pitkällä lomakkeella, johon omistaja vaati liittämään luottotiedot tai pankkitilien saldot sekä asumishistorian ja kaikkien perheenjäsenten kuvaukset ja “lyhyet elämäntarinat”. (Edelleen hyväkäytöksinen, nyt myös siisti ja hiljainen nelivuotias.)

Kun lähtö lähestyi, psyykkasin itseäni jaksamaan pitkiä työpäiviä terveenä. Olin lukenut, että amerikkalaiset – tai ainakin kalifornialaiset ja varsinkin piilaaksolaiset – tekevät yli kymmentuntisia työpäiviä koskaan sairastamatta. Flunssaa ei tunnettaisi. Sairastelusta ei puhuttaisi.

Tein listan tarvittavista itsehoitolääkkeistä.

Seuraavaksi kerron – tietenkin-, että paikan päällä “tietoni” osoittautuivat vääriksi.

Maisteriohjelma alkoi intensiivilkurssilla, ja ennen sen alkua opiskelijat ja opettajat viestittelivät Facebook-ryhmässä.

Joku kutsui kaikki oluelle, jotta tutustuttaisiin. Yksi vastasi, ettei pysty tulemaan, sillä on kurssin alkamisesta liian jännittynyt. Toinen kertoi, että on niin paniikissa, että aikoo tulla vetämään monta olutta. Kolmas kertoi, että yrittää nyt nukkua, jotta pystyisi tulevaan koitokseen. Neljäs kuvaili koiraansa.

Opettaja perui tuntinsa ilmoittaen olevansa flunssassa.

Amerikkalaiset olivat hermostuneita, flunssaisia ja hurmaavia.

Sillä välin uudessa Amerikan-kodissa hiljainen ja siisti nelivuotias oli äänekäs. Yhden kiukkukohtauksen aikana tuntematon naapuri lähestyi. Hän halusi tulla tukemaan minua, sillä tiesi, ettei vanhemmilla ole uhmaikäisen kanssa helppoa.

Amerikkalaisten small talk oli lempeää ja lohdullista. En osannut päätellä, oliko aitoa – tai sen aidompaa kuin suomalaisten mahdollinen tuppisuisuus -, mutta helpottavaa se oli.

Päiväkodin johtaja pahoitteli heti alkuunsa sitä, että heidän pitää pyytää niin monia papereita ja arvioita – “viranomaiset kun vaativat kaikenlaista”.

Olisin hylännyt kaikki aiemmat käsitykseni amerikkalaisista ja pitänyt heitä suorastaan pehmoina, elleivät tietoni olisi pitäneet myös paikkansa.

Journalismikoulun 60 maisteriopiskelijan joukossa on yhdeksän uran keskivaiheilla olevaa Specialized Journalism –ryhmän opiskelijaa.

Graduryhmäni jäsenet ja minä.

Gradutapaamisessa pöydän ääreen istuu kirjoittava sydänkirurgi, tiedottaja-biologi, mediayrittäjä, entinen Oprahin taustatoimittaja, urheilutoimittajia ja tv-tuottaja.

Moni heistä on sitä mieltä, että ylisuorittaminen ja ylipitkät työpäivät ovat­ amerikkalaisen työelämän kirouksia. Ne estävät journalismia kehittymästä.

Ja ne tappavat työntekijöitä, lisäsi sydänkirurgi, joka tuli journalismikoulun maisteriohjelmaan saadakseen pitkille sairaalavuoroille vaihtoehdon.

Olen ryhmämme ainoa ei-amerikkalainen.

Varoitin muita siitä, että nyt on pitkälle heidän varassaan, millaiseksi kuvani amerikkalaisista tästä muotoutuu.

Ajatus huvittaa heitä.

Professori sanoi tuovansa seuraavaan gradutapaamiseen mukanaan viiniä, jotta pääsemme kunnolla asiaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment