”Bronxiin? Haluatteko todellakin mennä Bronxiin”? Hotellin ovimies katsoo minua ja kurssikaveriani Päivi Ängeslevää epäuskoisesti. Hyppäsimme vahingossa väärään metroon ja etsimme nyt nopeinta reittiä Bronxiin. Päädyimme Manhattanin yläkaupungilla, jossain sadannen kadun ja Harlemin välissä. Olimme matkalla kotiin, Yankee Stadiumin naapuriin. Oikea metroasema löytyi lopulta, hotellin ovimiehen avustuksella.

Berliinissä asuu todella halvalla. Ei asu, ellei ole käynyt tuuri. Asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet tuntuvasti viimeisten 10 vuoden aikana. Jos olet valmis muuttamaan täysin tyhjään asuntoon (saksalainen vie muuttaessaan mukanaan niin hehkulamput katosta kuin jääkaapin ja hellan), voit löytää edullisen asunnon, mutta tuskin hyväkuntoisen. Jos olet muuttamassa vuodeksi tai lyhyemmäksi aikaa, maksat mielelläsi …

Kymmenen kuukautta vaikutti ensin loputtoman pitkältä ajalta. Pian päivät eivät tuntuneet riittävän mihinkään. Jos Berliinin-aika on jotain osoittanut, niin sen, miten nopeasti vuosi kuluu. Työarjessa countdown alkaa joka aamu. Rutiini on opettanut, mitä päivään pystyy mahduttamaan. On taito tehdä hyvää jälkeä määräaikaan mennessä ja päästää sitten irti. Painettuun ei voi enää palata.

Otan D-junan Bronxiin. Juna ohittaa 161-kadun aseman, jossa minun pitäisi jäädä pois, ja pysähtyy vasta parinkymmenen korttelin päässä. Paikallinen opiskelija neuvoo ottamaan D-junan takaisin.

Kun ukrainalaiset ryntäsivät presidentti Viktor Janukovytšin honkapalatsiin, jäi heistä takuulla moni ihmettelemään kalliita kalusteita ja eksoottisia eläimiä. Osa kuitenkin näki papereita palatsin järvessä. He kahlasivat veteen pelastakseen presidentin jälkeensä jättämät asiakirjat.