Kun ukrainalaiset ryntäsivät presidentti Viktor Janukovytšin honkapalatsiin, jäi heistä takuulla moni ihmettelemään kalliita kalusteita ja eksoottisia eläimiä. Osa kuitenkin näki papereita palatsin järvessä. He kahlasivat veteen pelastakseen presidentin jälkeensä jättämät asiakirjat. 

Nämä toimittajat ja aktivistit tiesivät dokumenttien arvon: he nostivat vedestä kymmeniätuhansia asiakirjoja – ja kuivattelivat niitä muun muassa saunan lauteilla.

Vaikka Janukovytšin esineistöllä on oma kiistämätön todistusarvonsa, vain dokumentit voivat osoittaa rahan reitit, korruption syylliset ja seuraamukset.

Tutkivan toimittajan pääkysymys on yksinkertainen: onko asiasta dokumentaatiota? Useimmista ihmisen toimista on. Ajattele vaikka omaa elämääsi: Mitä asiakirjoja sinusta on syntymätodistuksesta lähtien? Mitä koulun vanha luokkalehti kertoo? Mitä tietoja olet postannut avoimille verkkosivuistoille?

Entä organisaatiot? Pienenkin yrityksen pyörittäminen edellyttää asioiden kirjaamista. Monet viranomaiset puolestaan tilastoivat ja raportoivat työkseen. Maailma tarvitsee dokumentaatiota, ja juuri siksi väärinkäytöksistä jää usein jokin jälki.

Tutkivan toimittajan aineistoa ovat usein täysin vapaasti saatavilla olevat julkishallinnon dokumentit. Erona uutistyöhön on järjestelmällinen dokumenttien läpikäynti, laajojen aineistojen lajittelu ja esiin tulleiden tietojen varmistaminen. Löydökset tutkiva toimittaja inhimillistää ja rakentaa tarinaksi.

Dokumenteista voi syntyä myös toisenlaisia käsikirjoituksia. Haastattelut, päiväkirjamerkinnät ja keskustelupöytäkirjat ovat varsin tarinallisia, ja voivat toimia teatteriesityksen aineksina. Monet tutkivan journalismin aiheet ovat draamallisia: niissä on väärinkäytös, konna ja dokumentti dokumentilta paljastuva mysteeri.

Olen kuvannut kansainvälisen dokumenttiteatterin tekijöiden menetelmiä kirjassani Dokumenttiteatterin uusi aalto (Like, 2012). Yksi teatterin etu verrattuna kiireiseen mediaan on tuotantoaikataulu: teatterissa aiheen kanssa työskennellään vähintään pari kuukautta.

Dokumenttiteatteria tekevät muun muassa Isossa-Britanniassa usein toimittajat. Esimerkiksi Guardianin päätoimittajana viime kuussa aloittanut Katharine Viner taisi nimitykseensä asti olla kansan parissa parhaiten tunnettu näytelmästä My Name Is Rachel Corrie (2005), jonka toinen ”editoija” hän on. Rachel Corrie oli nuori amerikkalainen aktivisti, joka kuoli Israelissa puskutraktorin alle. Näytelmä on kokonaan rakennettu Corrien päiväkirjamerkinnöistä ja sähköposteista.