Brittejä pidetään syystä hyvinä puhujina ja väittelijöinä. Pitää olla nokkela, nopea ja hauska, ja kuulijat palkitsevat erityisesti terävät ilkeilyt. Parlamentissa paheksuttaisiin, jos kansanedustaja puhuisi paperista. Yleisönosastokirjoituksetkin ovat usein kuin pieniä taideteoksia vinoilussa. Omakehukin sallitaan, jos se on hauskaa. Ironia on arvossaan ja muiden oletetaan osaavan tulkita sitä.  

Kaiken piti olla niin helppoa. Avaan netin ja surffaan englantilaisille asunnonvuokraus sivuille. Tarkennan hakua ja kirjoitan hieman ylpeyttä tuntien osoitteeksi Oxford. Muistelen lämmöllä jo taakse jäänyttä opiskelijaelämää: Neliöitä oli vähän päälle kymmenen, seinillä keltaiseksi maalattua lastulevyä ja harvat huonekalut ruskeaa viilupintaa. Päätän olla joustava, minulle kelpaa kyllä vähän vaatimattomampikin huone. Kunhan vain löytäisin asunnon Suomesta …

Olen tottunut pitämään yliopistoa 60-lukulaisena laatikkona (Tampereen yliopiston päätalo) tai vaihtoehtoisesti 2000-lukulaisena, virtaviivaisena ja hopeanhohtoisena peilitalona (Pinni B ). Kumpaakin voi ajatella sekä ulkoisena että sisällöllisenä määritelmänä.  

Reuters-instituutin perjantai-illan seminaarit Nuffield Collegen arvokkaassa seminaarihuoneessa ovat tiukasti off the record, mutta kerron kuitenkin vähäsen. Eräänä perjantaina puhujana oli BBC:n legendaarisen tutkivan ohjelman Panoraman Jane Corbin puhumassa Lähi-Idästä. Corbin oli viimeisen päälle tyylikäs ja ladylike, melkein liian rypytön ja hohtavahampainen ollakseen pitkällä keski-iän huonommalla puolen. Tai sitten hänellä on Joan Collinsin ”geenit”.

Oxfordiin muutettuamme syksyllä 2008 huomasin, että naapurustossa ja brittituttavapiirissäni tuntui jokaisella olevan käsitys siitä, mikä koulu on hyvä ja minkä maine taas kyseenalainen. Puhutaan siis peruskoulun ala-asteesta ja yläasteesta.