Arkistot

Parasta ennen

Hetkittäin mietin, olenko liian kaukana. Silloin, kun omia ihmisiä ikävöi eniten, ja ympärillä on vain kahden kuukauden tuttuja. Silloin, kun naapurikadulla ravintolan edessä teurastetaan kirkuvia aaseja vain siksi, että aasinliha on erityisen terveellistä erityisesti kylmällä ilmalla. Silloinkin sitä mietin, kun pappa saa sydänkohtauksen Suomessa ja minä olen täällä Kiinassa. Että onko seitsemäntuhatta kilometriä liikaa.

Yksi kuollut ei ole paljon

On helppoa katsoa Kiinaa niin kaukaa, että yksityiskohdat menevät suttuisiksi. Kun maassa asuu 1,34 miljardia ihmistä, yksittäisiä kasvoja on vaikea muistaa. En voi sille mitään, että vieläkin hetkittäin tuntuu, että kaikki kiinalaiset näyttävät ihan toisiltaan. Kun luen paikallisia uutisia, mietin, ajattelevatko he itsekin jollain tapaa samoin.

Hyvä elämä, parempi tulevaisuus

Tää Kiina on ihan mieletön. Mietin, pitäisikö sanoa järjetön, mutta ei. Varmasti täällä joku järki on ihan kaikessa. Tulin tänne, pysyn vuoden, jotta käsittäisin edes vähän.

Haudoillahan tässä tanssitaan

Viime viikkojen Kiina-uutiset ovat olleet taas yhtä horroria. Formaldehydiä kaaleissa, kuolleiden vauvojen lihaa potenssilääkkeissä, tapaus Sokea Lakimies Chen, sotaisaa uhittelua Filippiineillä, lisää itsensä tuleen sytyttäviä tiibetiläisiä, sensuuripelleilyä verkossa, ilmanlaatu tasolla johon eivät riitä mitkään mittarit. Ja sieltähän se lennähtää, sosmediasta, tiivis analyysi Kiinasta: vittu mikä maa. No niinpä.

Vieraat ajatukset ja yhteinen sateenvarjo

Oli voimakas kokemus lukea Riikka Pulkkisen Totta Shanghaissa, joka roihahti kevääksi ja kirsikkapuiksi huhtikuun alussa. Kirjan kieli on napakka, havainnot kuin vanhan ja viisaan naisen. Kiinassa luettuna siitä tuli minulle tarina läntisestä elämästä ja ajattelusta. Siitä, jonka valinnat, perheet, tragediat, rakkaudet ja kadut ovat omiani. Sekin leikki, joka isoisällä ja lapsenlapsella on kirjassa: valitaan ratikassa …