Syyslukukauden lopulla istuin kotona keittiönpöydän äärellä, ympärilläni läheiseksi tullut porukka opiskelukavereitani. Unkarilainen ystäväni oli tehnyt meille aterian kotimaastaan, paprikás csirkea, ja syötyämme hän sanoi hiljaa: ”Tämä oli minulle ensimmäinen tällainen ilta koko vuonna.” Tällaisella hän tarkoitti rentoa yhdessä notkumista, hyvän ruoan syömistä ja naurua, ilman murehtimista. Aloin melkein itkeä.

Yhdeksän kuukauden maisteriohjelman aikana hommia on koko ajan, ja Annenbergin kunnianhimoinen opiskelukulttuuri iskee paineita niskaan, opiskellaanhan tässä yhdessä maailman parhaista journalismikouluista, josta päädytään töihin amerikkalaisiin huippumedioihin. Opiskelu täällä on työlästä, sillä jokaiselle kurssille tehdään joka viikko kotitehtäviä: Suomessa totuin siihen, että kurssin aikana tehdään muutama isompi homma, mutta täällä on jatkuvasti niskassa jonkin pienemmän tehtävän deadline – ja pienempi ei aina tarkoita vähäpätöisempää. Professorit myös tiedostavat kouluttavansa opiskelijoitaan suoraan työelämään ja yrittävät siksi luoda kursseille tunnelmaa, joka henkii tulevaa. Paikalliset panikoivat työpaikoista, ulkomaalaiset työpaikoista ja viisumeista. Kun itsellä on aikaa hengähtää, vapaa-ajan seuraa voi olla vaikea löytää, sillä koulukaverit painivat omien deadlinejensa kanssa. Ja silloinkin kun on oikeasti vapaa hetki, mielen perukoilla pyörii lista seuraavaksi tehtävistä asioista. Niinpä, kun unkarilainen koulukaverini oli viettänyt vapaita hetkiä syksyn mittaan, niitä oli aina leimannut syyllisyys siitä, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain muuta.

Järjestin maaliskuussa syntymäpäiväni kunniaksi koulukavereilleni grilli-illan takapihallamme.

Tunnistin tunteen, ja samalla tajusin, miten onnekas olen ollut. Olen Los Angelesissa mieheni kanssa. Hän on täydelliseen tahtiin sekä kannustanut painamaan hommat loppuun asti täysillä että pakottanut panemaan koneen kiinni silloin, kun hän on nähnyt, että luomeni alkavat lumpsua. Valtaosa erityisesti ulkomaisista opiskelijoista on täällä sinkkuina tai ilman puolisoitaan. Kun kotona ei odota ihmistä, jolle voi purkaa opiskelustressin ja välillä valtavilta tuntuvat takapakit, alkaa tuntua, ettei unkarilaisen kaverini mainitsemia tällaisia iltoja ole.

Niinpä olin valtavan ilahtunut, kun kaverini päätti kevätlukukauden tullen korjata tilanteen. Hän aloitti tammikuussa Tiistaikaljaksi nimeämämme perinteen. Kymmenkunta ohjelmamme opiskelijaa kokoontuu kampuksen baariin joka tiistai kuudelta, juomme oluen, limsan, veden, kukin makunsa mukaan, rupattelemme niitä näitä tai käymme läpi lapsuusmuistojamme. Istumme yhdessä ja olemme muutaman tunnin murehtimatta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 4 askelta lopputyöhön Annenbergissä - 07.05.2018
• Kohti moniäänisempää televisiota - 09.02.2018
• Toimittamista syytteen pelossa - 20.12.2017
• Talven pimeyteen on vaikea tottua - 18.12.2017
• Kielipuoli toimittaja - 30.10.2017
• Ensimmäinen osavuosikatsaus: löysin rantein - 03.10.2017
• Millaisia toimittajia, millaista journalismia? - 22.08.2017