Jokaisen toimittajan pitäisi vähintään kerran elämässään kirjoittaa juttu jollain muulla kuin omalla äidinkielellään. Neljän kuukauden aikana olen kirjoittanut luentopäiväkirjoja, lehtijuttuja, radiokäsikirjoituksia, esitelmiä, kotitehtäviä ja juttutarjouksia englanniksi ja tajunnut, miten helposti omat ajatukset tulee suomeksi paketoitua kikkaillen. Kielen rytmillä ja sävyllä leikkiessä hukkaa helposti sen, mitä pohjimmiltaan haluaa lukijalle välittää. USC:ssa olen palautunut toimittamisen oppikouluun: suomalaisella englannilla pärjää koulussa vallan mainiosti ja sanavarasto karttuu jatkuvan lukemisen ja kirjoittamisen myötä, mutta englanniksi en osaa hienouksia, en ymmärrä vivahteita. Englanniksi minun pitää ensin todella itse ymmärtää, mitä haluan sanoa, ja sitten hakea sille sanakirjan avulla sanat.

On lohdullista tajuta, että muutkin ulkomaalaiset opiskelijat potevat kieliasioita. Kävin viihde- ja kulttuuritoimittamisen kurssini kanssa retkellä Universal Studiosilla, ja porukassa on opiskelijoita Italiasta, Taiwanista, Kiinasta ja Etelä-Afrikasta.

Ymmärtämisen tärkeys on tullut erityisen selväksi haastattelukysymyksiä valmistellessa. Teen syksyn kurssien ohessa Master’s Thesis -nimellä kulkevaa lopputyötäni, noin yhden haastattelun viikkotahdilla. Valtaosa haastateltavistani asuu eri puolilla Yhdysvaltoja, joten jututan heitä puhelimitse tai Skypen välityksellä. Puheluiden aikana olen tajunnut, miten paljon olen tottunut haastattelutilanteessa tukeutumaan siihen ”totanoinniin, tai siis silleen” -läpätykseen, jota olen Suomessa haastattelunauhojani purkaessa oppinut inhoamaan. Kasvotusten, omalla äidinkielellä, kysymyksen saa välitettyä haastateltavalle kierrellen, vihjailleen, ajatusta hakien, mutta englanniksi, ilman katsekontaktia, tärkeintä on tajuta, mitä haluaa kysyä – sanatarkasti. Vain silloin aivoihin jää tilaa kuunnella ja poimia haastateltavan puheista ne asiat, joista haluaa kysyä lisää.

auskimmat kielihetket olen kokenut koodauskurssilla: erilaisten ohjelmointikielten opettelu vieraalla kielellä panee aivot tuplarullalle.

Kielen kanssa tarpominen tuntuu myös vapaa-ajalla. Välillä se on puhdasta väsymystä: erään pitkän päivän päätteeksi meinasin hihkaista ilosta, kun kotimatkan Lyft-kuski oli kuuro – enää ei tarvinnut jutella. Noin kerran pariin viikkoon kohdalle osuu päivä, jolloin englanti on maailman paskin kieli. Yritän selittää ystävälle, mitä tein viikonloppuna, ja oma sönköttäminen alkaa tympiä niin paljon, että päädyn olemaan hiljaa.

Ja se on hyvä. Vieraalla kielellä toimiminen opettaa olemaan tarvittaessa hiljaa ja pakottaa miettimään, mitä ihan oikeasti haluaa sanoa. Se tekee paremmaksi toimittajaksi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 4 askelta lopputyöhön Annenbergissä - 07.05.2018
• Ole ystävien seurassa – muuten et pärjää - 10.04.2018
• Kohti moniäänisempää televisiota - 09.02.2018
• Toimittamista syytteen pelossa - 20.12.2017
• Talven pimeyteen on vaikea tottua - 18.12.2017
• Ensimmäinen osavuosikatsaus: löysin rantein - 03.10.2017
• Millaisia toimittajia, millaista journalismia? - 22.08.2017