Kun palaa yliopistolle reilusti yli kolmikymppisenä, huomaa vanhentuneensa. Eikä pelkästään siksi, ettei näytä niin freesiltä ja hohtavalta kuin luennolla vieressä istuva tyyppi, tai ettei jaksa lähteä yökerhoon, vaan myös siksi, ettei aivan ymmärrä sitä kokemusmaailmaa, josta opiskelijoiden huolenaiheet nousevat.

Olen pannut merkille eron suomalaisessa ja kalifornialaisessa suhtautumisessa uusiin mediatuotteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Suomessa kysytään: ”Pitääkö siellä olla?” Tai: ”Pitäisikö tästä tietää?” Kaliforniassa kysytään: ”Mitä hyötyä minulle on siitä, että olen siellä?” Tai: ”Miksi minun pitäisi tietää tästä?” (Jos hyöty ei ole selkeä, ”siellä” ei ole syytä olla tai ”tämän” voi unohtaa.)

”That’s the point of trolling, that you can never tell for sure, if it is an actual person or not, if you don’t know him or her personally”, says a Finnish investigative journalist Jessikka Aro. In a videoblog by Anne Moilanen (Oxford HotCat), Jessikka Aro describes Russian information propaganda, such as trolling. Filmed in London, May …

Perjantai-ilta Columbian journalismikoululla. Luentosali on ääriään myöten täynnä, ihmisiä tungeksii ovella etsien edes seisomapaikkaa tai murusia järjestäjien lupaamasta pizzasta. Kaikki menneet aikaa sitten, joten koulu päättää avata rinnakkaisen, Joseph Pulitzerin maineikkaan New York World –sanomalehden nimeä kantavan salin.

Äitienpäivänä äiti saa toivoa, miten päivää vietetään. Minä toivoin pääseväni puolalaiselle keskitysleirille. Lähin löytyi Poznanin esikaupungista, kolmen tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Poznanissa kuulin myös kaupunkia hiljattain kuohuttaneesta uutisesta: paikallisessa juutalaisessa seurakunnassa työskenteli monta vuotta valerabbi. Mies ei ollutkaan israelilaissyntyinen teologi vaan katolinen puolalainen kokki. Tarina on täysin uskomaton.