Ajatuksen lausui ääneen Fudanin yliopistolla työskentelevä nainen, joka oli juuri palannut Helsingin- ja Pariisin-matkalta. Tajusin Euroopassa, kuinka kiinalainen olen, hän sanoi. Ai mistäkö sen huomaa? Kaikesta!

Ja minä olin että oh I know.

Minulla on toistaiseksi vain kysymyksiä ja lievästä suureen vaihtelevaa hämmennystä siitä, millainen on kiinalainen yhteiskunta – opintokokonaisuuden nimihän on Chinese Society. Mutta jo kuudessa viikossa on kertynyt kasa uusia ajatuksia siitä, millainen on suomalainen, pitäisi ehkä sanoa läntinen, yhteiskunta.

Tajuan idässä, kuinka länsimainen olen.

Tämä on usein toistettu havainto: kaukana näkee, millaista kotona on. Kun katsoo toisenlaista elämää, tajuaa monenlaista omastaankin. Kyllä se tunne on silti minua hätkäyttänyt sekä arjessa että opinnoissa. Nämä ihmiset, hehän ajattelevat maailman, elämän, kansalaisuuden, naiseuden, äitiyden, politiikan, kulttuurin, ruuan, terveyden, ruumiin, julkisen tilan, luonnon, lapsuuden, kuoleman, KAIKEN toisin.

Liikenne ajatellaan Shanghaissa jotenkin niin, että risteyksissä kaikki ajavat valoista ja välineestä riippumatta mihin tahansa suuntaan, huudattavat torvia, tulee tukos/kolari/törmäys, kukaan eri peruuta, pyöräilijät, mopoilijat ja kävelijät puikkelehtivat eteenpäin, autoilijat ja bussikuskit nousevat kulkuneuvoistaan ja huutavat.

Kaupunkisuunnittelu on ajateltu jotenkin niin, että rakennetaan taloja ja katsotaan lopuksi, miltä ne näyttävät vierekkäin, pilvenpiirtäjät ja japanilaistyyliset villat, tönöt ja palatsit. Terveisiä vaan sekä aamuruuhkasta että Urban Planning Centeristä.

Entä mitä näillä kulmilla ajatellaan lasten koulutuksesta ja kouluttamisesta? Shanghaista käsin vastaus on lyhyt: vapise vanha Eurooppa.

Koko tämä tematiikka on tietenkin yhtä yleistyksen juhlaa. Kiinalaiset sitä ja länsimaiset tätä. On siinä silti järkensä: rakennetaan iso kuva, sitten tarkennetaan.

Uskon, että ainakin tutkijan ja journalistin pitää ajatella, ettei juuri mikään ole miltä näyttää. Yritän varoa johtopäätöksiä ja tulkintoja, kun en oikein mitään vielä tiedä. Kyselen loputtomiin, kaikilta joita tapaan. Mietin triviaaleja asioita. Miksiköhän liikenne näyttää minusta tuolta?

Ihan varmasti näen sen toisin kuin tuo herra, jonka kannattaisi minun logiikalla peruuttaa eikä karjua (ja tietenkin luopua tuosta mielipuolisen isosta maasturistaan).

Tulee sekin ajatus, että kumpaan me lopulta keskitymme – journalismissa tai omaa maailmankuvaa rakentaessa – ihmisten ja yhteiskuntien eroihin vai samankaltaisuuksiin. Vai olisiko kysymys ennen kaikkea siitä, miten helposti pidämme omaa elämäntapaamme, systeemiämme, maailmankuvaamme ainoana mahdollisena, oikeana, järkeenkäypänä, kiistattomana, niin kovin tärkeänä todellisuutena.

Opiskeluissa on vaihe, jossa avataan tuhat ovea ja vähän kurkistetaan. Tekisi mieli päästä eteenpäin. On levoton olo ja monet asiat näyttävät tosi ristiriitaisilta keskenään. 

Kolari, jälleen kerran. Poliisikin paikalla. Asiaa selvitellään hyvän aikaa keskellä ruuhkaa. Kaikki huutavat.

Kirjakauppa, kätevästi keskellä ruuhkaista katua.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Haudoillahan tässä tanssitaan - 30.05.2012
• Vieraat ajatukset ja yhteinen sateenvarjo - 17.04.2012
• Tämä aika ja tämä maa - 06.03.2012
• Professori, mikä joki on totta? - 20.02.2012
• Onhan tää nyt spessua - 30.01.2012
• Taas pitää sanoa hyvästi - 09.01.2012
• Kukahan täällä on aivopesty? - 12.12.2011
• Yksi kuài ajatuksistasi - 10.11.2011
• Uusi kartta ja vanha pyörä - 16.09.2011