Oli voimakas kokemus lukea Riikka Pulkkisen Totta Shanghaissa, joka roihahti kevääksi ja kirsikkapuiksi huhtikuun alussa. Kirjan kieli on napakka, havainnot kuin vanhan ja viisaan naisen. Kiinassa luettuna siitä tuli minulle tarina läntisestä elämästä ja ajattelusta. Siitä, jonka valinnat, perheet, tragediat, rakkaudet ja kadut ovat omiani.

Sekin leikki, joka isoisällä ja lapsenlapsella on kirjassa: valitaan ratikassa ihminen ja keksitään sille elämä.

Puhuin talven viiman aikoihin Shanghaissa asuville suomalaisille ja selitin oloani Kiinassa juuri kyvyttömyydellä kuvitella ympärilläni elävien ihmisten taustaa ja tarinaa.

Joudun istumaan vähän liikaa virastoissa, pankeissa, metrossa, viisumitoimistossa, yliopiston kanslioissa. Leikki siitä, että keksitään noille elämä, ei suju. Mieleen tulvii vain kysymyksiä.

Kuusikymppinen nainen. Ehkä. Elänyt läpi hulluja aikoja. Varmasti.

Mutta miten, missä, mitä hän ajattelee niistä nyt?

Kampuksella pääsen sentään alkuun; tuo tyttö ei ole Shanghaista, ehkä pohjoisempaa, isä opettaja, asuu kolmen muun kanssa asuntolassa, ei juo olutta, katsoo iltaisin telkkaria, pitää pehmoleluja ikkunalla, ei välitä politiikasta, haaveilee toimistotyöstä ja miehestä jolla on auto. Nauraisi epäuskoisena jos kysyisin haluaisitko asua ulkomailla.

Miksi haluaisin?! I want to make China stable and strong!

Mutta voi miten väärässä voin olla.

Toisessa kulttuurissa on aluksi vaikea asettua vieraan ihmisen osaan.

Ei näe vaihtoehtoja tai niihin vaikuttavia voimia ja realiteetteja.

Kotona yhteys ihmisiin syntyy samaistumisesta. Muualla se syntyy siitä, että jaamme toisillemme vieraita kokemuksia ja ajatuksia. On pakko kuunnella tarkasti, jotta ymmärtää. Välillä keskustelu on turhauttavaa. Nauramme helpottuneina, kun pääsemme yhteisille vesille.

Ai nyt mä tajuan! Just noin!

Miten ihana on kiinalaisten tapa ottaa käsikynkästä kiinni ja jakaa sateenvarjo.

Ulkomaalaisista opiskelukavereistani monet ovat asuneet täällä vuosia.

On lohdullista, että hekin sanovat häkeltyvänsä edelleen sekä Kiinan lähihistoriasta että nykytodellisuudesta. Meitä ihmetyttää, miten voi olla niin hullu menneisyys ja näin tasapainoisen oloisia ihmisiä.

Ajatus kääntyy kotimaahan: mikä meitä ahdistaa, vaikka kaikki on niin paljon paremmin, teoriassa, tilastoissa, niissä aika hämmentävissä onnellisuusmittauksissa?

Luin Pulkkisen kanssa rinnan pari kirjaa Kiinan maaseudun elämästä 60-luvulla, Maon poliittisten kampanjoiden kuumimpaan aikaan. Vaikka olisi kuinka historiankirjansa lukenut, tarinat olivat shokkihoitoa, ihan kuin scifi satua, tai painajaista. Nälänhätä, käsiin kuolevat lapset, isiään tappavat pojat, ylistystanssit, pakkotyöt, miljoonien ihmisten siirtely ympäri maata, mielivaltainen jaottelu, pelko, toivo, rutiköyhyys, kirkas usko, nuoriso asentamassa maalaiskylään mikrofoneja, joista tulee aamusta iltaan maoa. Vuosikausia todellisuutta, joka on kuultava tuon ajan läpi eläneen opettajan suusta, sillä sitä ei voi 2010-luvun Shanghaissa kuvitella vaikka kuinka lukisi.

Pulkkisen Totta sattuu tapahtumaan 60-luvun Suomessa ja Pariisissa.

Shanghaissa siitä tuli minulle kirja, joka muistutti, että kotona voin istua ikkunalaudalla ja keksiä ohikulkijoille elämän. Täällä katson puistossa tanssivia vanhoja miehiä ja ajattelen että paljon muuta en tiedä kuin että meillä päin maailmaa tuohon kurkiasentoja sisältävään liikehdintään tarvittaisiin kasa psykedeelejä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Haudoillahan tässä tanssitaan - 30.05.2012
• Tämä aika ja tämä maa - 06.03.2012
• Professori, mikä joki on totta? - 20.02.2012
• Onhan tää nyt spessua - 30.01.2012
• Taas pitää sanoa hyvästi - 09.01.2012
• Kukahan täällä on aivopesty? - 12.12.2011
• Yksi kuài ajatuksistasi - 10.11.2011
• Lieviä levottomuuksia luentosaleissa - 19.09.2011
• Uusi kartta ja vanha pyörä - 16.09.2011