Terveellistä takeltelua

04.02.2013
In: Berlin

jukkavahti

Jukka Vahti opiskeli Berliinin Freie Universitätissä lukuvuoden 2012 - 2013.

Tuskaansa huutavaa sekavaa vanhusta työnnetään paareilla ohitseni noin puolen metrin päässä. Istun penkillä ensiapupoliklinikan ahtaalla käytävällä ja yritän tehdä tietä parhaani mukaan. Luullakseni juuri tässä minun on kuitenkin käsketty istua odottamassa pääsyä röntgenkuvaan, jonne lääkäri on minut tuntia aiemmin käskenyt kipeän jalkani vuoksi.

Olen yhdessä Berliinin lukuisista yksityisistä sairaaloista, koska syksyllä maratonjuoksussa kipeytynyt päkiäni ei ole kuukausien odottelusta huolimatta parantunut, vaan päin vastoin myös saman jalan nilkka on vuodenvaihteen jälkeen alkanut oireilla. Olen palloillut suuressa sairaalassa jo muutaman tunnin ajan. Eri luukuilta nopeahkolla saksankielellä saamani, keskenään ristiriitaiset ohjeet eivät tee asioinnistani helpompaa.

En ole aivan varma, olenko oikeassa paikassa odottamassa, koska muita jonottajia ei ole käytävällä viettämäni vajaan tunnin aikana näkynyt. Ohitseni rahdataan infarkti- ja tapaturmapotilaita toimenpidehuoneisiin ja laillani käytävien varsille odottamaan hoitovuoroaan. Olen ensiapupoliklinikalla, koska tämä oli ainoa paikka, johon minut otettiin vastaan ilman varattua aikaa.

Koska en tuntenut saksalaista terveydenhoitojärjestelmää juurikaan ennalta, en ennen sairaalaan tuloani tajunnut, että olisin todennäköisesti päässyt vähemmällä odotuksella, jos olisin hakeutunut ensimmäiseksi niin sanotun Hausarztin, eli yksityistä vastaanottoa pitävän lähilääkärin puheille. Johtuneeko siitä, että olen suomalaisen 1980-luvun neuvolajärjestelmän kasvatti, mutta terveyskeskuksen kaltainen paikka tuntui järkevältä ja oikealta paikalta aloittaa avun etsiminen terveysvaivoihin.

Kysyn röntgenvuoroni perään ohikulkevalta sairaanhoitajalta saksaksi, ja tämä kehottaa minua koputtamaan röntgenhuoneen oveen ja kysymään, josko pääsisin jo sisälle. Oven edessä kysyn asiaa toiselta sairaanhoitajalta, joka katsoo minua ihmetellen ja passittaa minut takaisin käytävän varrelle istumaan.

Koska vaivani ei ole akuuttia laatua, olen päättänyt ainakin yrittää hoitaa sairaalareissuni saksaksi. Samoin olen tehnyt lähes kaikissa tilanteissa kaupoissa, virastoissa ja yliopistolla Berliinissä tähän mennessä viettämieni neljän kuukauden aikana. Sairaalan odotushuoneissa ja käytävällä on aikaa toistella mielessään, että päkiä on der Fussballen ja nilkka der Fussknöchel.

Saksankielentaitoni ja varsinkin sanavarastoni on Berliinissä viettämieni kuukausien aikana kehittynyt selvästi. Englanti on kuitenkin edelleen kieli, johon epäilemättä yrittäisin turvautua hätätilanteessa, ja jolla olen suorittanut tähän mennessä suurimman osan opinnoistani. Saksankielen oppiminen on kuitenkin yksi stipendivuoteni tärkeimmistä tavoitteista, ja uskon, että kesään mennessä saksani onkin varsin sujuvaa.

Kielen lisäksi olen kuluneiden neljän kuukauden aikana ehtinyt oppia siitä, kuinka avuttomaksi ja tyhmäksi itsensä voi välillä arjessa tuntea, kun ei ymmärrä saamiaan ohjeita saati osaa tarvittaessa kysyä riittävän nopeasti oikeita jatkokysymyksiä. Tätä toki sattuu toisinaan suomeksikin, mutta hieman harvemmin kuitenkin.

Saksankielisillä kursseilla ja saksankielisissä tilaisuuksissa olen havainnut, että vaikka kuinka haluaisi, on vaikea yrittää loistaa, kun aika ja energia menee pärjäämiseen. Tästä huolimatta mitään ei ole jäänyt kielitaidon vuoksi tekemättä. Päin vastoin, kotoisten turvallisten arkirutiinien rikkominen tuntuu terveelliseltä. Kieli on minulle niin tärkeä osa identiteettiä, että uuden kielen ja tapojen opettelun myötä muukin ajattelu tuntuu saavan kaipaamansa vaihtelua ja ravistelua. Eikä siirtymä Suomesta Saksaan ole edes iso, voisin kuvitella että vierauden efekti on suomalaiselle useimmissa muissa maissa vielä vahvempi.

Edellä mainittu pätee tietysti ennen kaikkea kaltaisiini eliittimaahanmuuttajiin, joille kielen ja uusien toimintatapojen opettelu on oma valinta ja etuoikeus eikä olosuhteiden asettama pakko. Kaikki kotimaataan vaihtavat eivät ole yhtä onnellisessa asemassa.

Viitisen tuntia sen jälkeen, kun astuin sairaalaan sisälle, astun sieltä ulos röntgenkuvat mukanani. Niissä ei näy mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sittemmin olen jo ehtinyt käväistä kuvieni kanssa kotini naapurikorttelissa vastaanottoa pitävällä, urheilulääketieteeseen erikoistuneella lääkärillä. Hän rupatteli mielellään Suomen Lapista ja rekikoira-ajelusta sekä kirjoitti minulle särkylääkereseptin ja kehotti lyhentämään juoksulenkkejä.

Jos nyt oikein ymmärsin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment