Alkukeväästä olimme pohjoismaisen toimittajaryhmän kanssa vierailulla lähikaupungissa Silkeborgissa, kun aurinko tuli pitkästä aikaa esiin harmaan taivaan alta. Yksi ruotsalainen toimittaja sanoi, että kun Ruotsissa käy keväällä niin, ihmiset pysähtyvät vaikka keskelle katua kasvot aurinkoon päin ja silmät kiinni.

Kävelimme vielä hetken eteenpäin bussipysäkille, ja siellä koko loppuryhmä seisoi juuri niin, silmät kiinni kasvot aurinkoon päin. Me raukat pohjoisen asukkaat, talven jäljiltä kuin janoiset kasvit.

Hetki on jäänyt vertauskuvallisena mieleeni, koska opintosisältöjen osalta viime kuukausissa on ollut paljon harmautta. Olemme puhuneet Yhdysvalloista, Venäjästä ja Ukrainasta, Gazasta, Kiinasta, ilmastonmuutoksesta. En yleensä ahdistu maailman tapahtumista niin paljon kuin varmaan pitäisi, mutta tänä keväänä on välillä ahdistanut. Missä näet toivoa, joku yleensä kysyy, kun puhujavieraana on maailmanpolitiikan asiantuntija, mutta toivoon kääntyminen tuntuu siltä kuin seisoisi silmät kiinni auringossa keskellä liikennettä.

Politiken Live on sanomalehti Politikenin tapahtumakonsepti, journalismia lavalla Kööpenhaminan ydinkeskustassa.

Maailman uutisten rinnalla stipendivuoden projektiaiheeni, disinformaation käsittely mediassa, on jäänyt vähän jalkoihin. Juuri ennen pääsiäistä kävin kuitenkin Kööpenhaminassa kuuntelemassa aiheeseen liittyvää kiinnostavaa esitelmää. Politiken Live -keskustelutapahtumassa oli vieraana Harvardin yliopiston tieteen historian professori Naomi Oreskes. Hän osoitti esitelmässään, ettei Yhdysvaltain nykypolitiikassa vaikuttava valtio- ja tiedevastaisuus ole syntynyt tyhjästä vaan on osa pitkää jatkumoa. Puhe perustui Oreskesin ja Eric M. Conwayn tuoreehkoon kirjaan nimeltä The Big Myth – How American Business Taught Us to Loath Government and Love the Free (2023).

Oreskesin mukaan yhdysvaltalaiset suuryritykset ja niiden edunvalvojajärjestöt ovat taistelleet yritystoiminnan sääntelyä vastaan pitkään ja järjestelmällisesti, ja kampanjaan on vedetty mukaan niin tiede kuin taidekin. Juuret juontavat jo 1900-luvun alkupuolelle, kun lapsityövoima kiellettiin ja työntekijöiden hyvinvointiin sekä sittemmin ympäristönsuojeluun alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Taistelussa sääntelyä vastaan suuryritykset loivat Oreskesin mukaan suuren amerikkalaisen tarinan, jonka mukaan markkinoiden vapaus on kaiken vapauden alku ja juuri. Ja vielä enemmän: että vapaus ylipäätään tarkoittaa yksilöllistä vapautta tehdä mitä huvittaa, ei yhteistä vapautta elää turvallisessa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.

”Viesti on ollut niin vahva, että meitä on pommitettu sillä vuosikymmeniä”, Oreskes sanoi. Lobbarit palkkasivat tutkijoita edistämään rajoittamattoman markkinatalouden sanomaa ja editoivat taloustieteiden klassikoista omia versioitaan. He kustansivat oppikirjojen uusia painoksia pieniä muutoksia vastaan ja levittivät tarinaa yksin pärjäävistä sankareista elokuviin ja kirjallisuuteen.

Oreskesin mukaan Ronald Reaganin presidenttikaudella valtiovastaisuuteen tuli uusi tehoste: tiedevastaisuus. Yritysten säätelyllä oli paljon kannatusta, mutta lobbarit pyrkivät horjuttamaan sitä kiistämällä tieteellistä tutkimusnäyttöä esimerkiksi ilmaston lämpenemisestä. Siis yritysten ei tarvitse leikata päästöjään, jos ilmastonmuutos ja luontokato eivät ole totta: jos vaateiden perustana ei olekaan kiistaton tiede vaan juoni amerikkalaisen vapauden riistämiseksi.

Naomi Oreskes ja hänen kirjailijakumppaninsa Eric M. Conway saivat paljon julkisuutta vuoden 2010 kirjallaan Merchants of Doubt, joka kertoi ilmastodenialismin ja tupakoinnin puolustajien yhteisistä taustavaikuttajista.

Oreskesin reipastahtisessa esitelmässä vilisi poliitikkojen, akateemikkojen ja järjestöjen nimiä, eikä minulla ole riittävästi tietoa kaikkien väitteiden arvioimiseen. Arvioiden perusteella hänen ja Conwayn kirja sisältää jonkin verran yksinkertaistuksia ja mustavalkoisuutta. Minua kiinnosti kuitenkin erityisesti huomio siitä, miten tehokas argumentti vapaus voi olla tieteen rinnalla. Esimerkiksi koronapandemiassa tunne vapauden riistämisestä sai monet takajaloilleen, ja kun ihmiset kokevat vapautensa olevan vaarassa, he saattavat helpommin turvautua valheellisiin vastaväittämiin.

Miten disinformaation vakuuttamat ihmiset voisi tavoittaa, sitä olen miettinyt paljon. Minulle esitelmän avainkohta oli, kun tanskalainen ilmastoaktivisti kysyi Oreskesilta, mitä tulisi tehdä, jos tieto ilmastonmuutoksesta ei enää lisää ymmärrystä vaan yhä useampi alkaakin uskoa, että ilmastokriisiä ei ole. Oreskes sanoi samaa, minkä olen huomannut itsekin: ”Tieteen avulla tätä väittelyä ei voiteta, koska tieteen voi aina kiistää, lyödä pöytään yhä uusia vastakkaisia todisteita.” Oreskes uskoo, että ainakin yhdysvaltalaisiin voi paremmin tehota suuren valheen paljastaminen. Ilmastodenialistinen puhe ei ole väärinkäsitystä vaan tietoista manipulaatiota. Kuka haluaisi olla valheen uhri? Valheella on myös suuri hintalappu, jonka lopulta maksavat tavalliset kansalaiset, kun merenpinta nousee ja metsät palavat.

Oreskesin mukaan puheen vapaudesta voi valjastaa myös toisin. Ympäristönsuojelu ei ole taakka tai riesa vaan vapauden edellytys. Eikö vapaus jatkaa elämää maapallolla ole suurinta mahdollista vapautta, Oreskes kysyi.

En tiedä, onko Oreskes oikeassa siinä, miten ihmisiä voi vakuuttaa. Esimerkiksi Trumpin hallinnon valheita paljastetaan koko ajan, mutta jos ihmiset eivät luota valheenpaljastajaan, siis tieteeseen tai journalismiin, sillä ei välttämättä ole heille merkitystä.

Kiinnostava on kysymys siitä, pitäisikö disinformaation vastustajien ottaa ikään kuin vastapuolen keinot käyttöön: kertoa vakuuttava tarina suuresta valheesta, lähestulkoon salaliitosta, ja sanoittaa puhe vapaudesta uudelleen.
Ehkä se voi toimia niin kauan, kun valheen paljastava tarina pysyy järkähtämättä totuudessa. Aina misinformaation takana ei ole näytettävissä suunnitelmallisuutta vaan epäselviä, kuivia tai monimutkaisia tapahtumakulkuja.

Stipendivuotta on enää kaksi kuukautta jäljellä, ja loppuvaiheen suurin tapahtuma on opintomatka Yhdysvaltoihin, jossa tapaamme ihmisiä teknologiayrityksistä, mediasta ja yliopistoista. En tohdi toivoa matkalta toivoa, mutta ymmärryksen lisääminen riittää. Siinä on jotakin vapauttavaa.

Mutta siis kevät ei ole ollut ollenkaan pelkästään synkkä! Varhainen vihreys ja kukkaloisto ovat huumaavia, ja lämmintäkin on jo ollut.

Valkovuokkoja jo ennen äitienpäivää!

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Tanskan julkinen paikallismedia hämmästyttää - 04.03.2025
• Onko Tanska Pohjoismaa?  - 15.01.2025
• Miten lukijat kiinnostuisivat ilmastojournalismista? - 13.11.2024
• The Danish Way eli lapsiystävällinen Tanska - 12.09.2024