Stasin vankilassa

12.12.2013
In: Berlin
Avatar photo

Inka Kovanen

Inka Kovanen opiskeli Berliinin Freie Universitätissä lukuvuoden 2013 - 2014.

Viime sunnuntaina oli vuorossa tutustuminen Itä-Saksan pahamaineisen turvallisuusministeriön, Stasin, tutkintavankilaan Hohenschönhauseniin. Se on karu paikka. Alun perin se toimi neuvostodiktaattori Josif Stalinin perustamana pidätyskeskuksena ja vankilana Berliinin valtauksen ja sodan jälkeen. Sitten se siirtyi Stasin haltuun. Se on yksi harvoista paikoista, joissa voi yhä melko autenttisesti kokea entisen Itä-Saksan vainoharhaisuuden ja julmat otteet toisinajattelijoita vastaan.

Kaukana Berliinin koillisnurkassa sijaitsevaan Hohenschönhauseniin päästäkseen on kuljettava ensin raitiovaunulla ja sitten vielä käveltävä tovin matkaa entisen itäsaksalaisen asuinalueen läpi. Jo raitiovaunussa tulee hieman epämääräinen ahdistuksen tunne, joka syvenee, kun kävelee loppumatkan jäätävässä tihkusateessa. Vaikka Berliinin muurin kaatumisesta on jo 24 vuotta, on yhä hyytävää tajuta astuvansa entiselle suljetulle sotilasalueelle, jota ei vuosikymmeniin virallisesti ollut olemassakaan. Kun Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989, ja mielenosoittajat rynnivät vihatun Stasin muihin virastoihin, Hohenschönhausenissa viranomaiset saivat lähes vuoden ajan kaikessa rauhassa tuhota asiakirjoja ja siistiä paikkoja. Kukaan ei yksinkertaisesti osannut mennä sinne.

Hohenschönhausenissa istui niin toisinajattelijoita, ministereitä, runoilijoita kuin meitä toimittajiakin. Berliinin muurin rakentamisen jälkeen eli vuodesta 1961 Hohenschönhauseniin päätyivät myös länteen pakoa yrittäneet. Niin kuin ylipäätään kaikki, jotka Stasi tulkitsi uhaksi valtiolle tai Neuvostoliitolle. Kommunistidiktatuurin arvostelijat eivät olleet turvassa edes Länsi-Berliinissä. Asianajaja Walter Linse siepattiin läheltä kotoaan Länsi-Berliinissä vuonna 1952, vietiin Hohenschönhauseniin ja teloitettiin Moskovassa vuotta myöhemmin lännen vastalauseista huolimatta.

Hohenschönhausenissa muistaa poliittisten vapauksien, sananvapauden ja lehdistönvapauden arvot, jos ovat sattuneet unohtumaan. Olot olivat kammottavat. Vuoteen 1961 asti pidätettyjä pidettiin U-Bootiksi eli sukellusveneeksi kutsutussa, bunkkerimaisessa kellarivankilassa. Ikkunattomissa ahtaissa selleissä oli ainoastaan puulaveri ja ämpäri tarpeita varten. Valot paloivat yötä päivää, ja vankeja heräteltiin pahimmillaan viiden minuutin välein. Tuntikausia kestäneet kuulustelut tapahtuivat öisin, päivällä ei saanut nukkua. Ei nukkuminen muutenkaan helppoa ollut. Pidätettyjen piti nukkua kädet suorina peiton päällä, jotta vartijat näkivät, jos joku yritti itsemurhaa. Vankeja seisotettiin talvipakkasilla jääkylmässä vedessä vastarinnan murtamiseksi. Kaikki keinot olivat sallittuja tunnustuksen saamiseksi.

Vuonna 1961 pidätetyt siirrettiin pihamaalle rakennettuun uuteen tutkintavankilaan. 1960- ja 70-lukujen värimaailmaa ja kuoseja lukuun ottamatta vankila voisi päällepäin olla mistä tahansa läntisestä demokratiasta. ”Tärkeintä oli, että kaikki näytti ulospäin hyvältä”, oppaamme kertoi. Sisällä vain vähän muuttui. ”Pehmeämmät metodit” korvasivat aiemmat brutaalit ja usein fyysisetkin kuulustelumenetelmät. Stasi hioi huippuunsa psykologisen terrorin ja pyrki kaikin keinoin murtamaan kuulusteltavan. Myös tällä rintamalla kaikki oli sallittua: väärennetyt kirjeet ja valokuvat, joilla väitettiin pidätetyn puolison pettäneen puolisoaan, tunti- tai jopa vuorokausia kestäneet kuulustelut, uhkailu ja kiristäminen.

Hohenschönhausenista lähtiessäni jäin taas kerran miettimään, miten palkitsevaa on asua ja opiskella kaupungissa, joka on nähnyt lähihistoriassaan kaksi maailmansotaa ja kaksi diktatuuria, traumatisoitunut ehkä syvästi, mutta selvinnyt niistä. Hohenschönhausen oli tärkeä muistutus siitä, että vain runsaat 20 vuotta sitten Berliini oli jaettu kaupunki, jossa saattoi tulla ammutuksi, jos yritti paeta sen yhdeltä puolelta toiselle.

Kuten yksi proffistamme totesi: Berliini on aina ollut monimuotoinen, se monimuotoisuus vaIn muuttuu. Aiemmin Berlinille ominaista oli suuri juutalainen väestö. Se tuhottiin, eikä se ole koskaan palannut ennalleen. Nyt Berliini on eri tavalla monikulttuurinen, ja se vetää jälleen ihmisiä kaikkialta maailmasta. Mutta sodat ja terrori pysyvät nekin osana Berliiniä tulevat 50 vuotta, sata vuotta tai 500 vuotta. Ne eivät unohdu.

Osin se menneisyys on yhä purkamatta. Stasi-arkistoista paljastuu edelleen julmuuksia. Pari viikkoa sitten Süddeutsche Zeitungissa oli yhden palstan pikku-uutinen siitä, että Berliinin muurin uhrilukua nostetaan yhdellä 138:aan. Hans-Joachim Zock hukkui yrittäessään uida Berliinin Spreejoen yli 14. marraskuuta 1970. Hän oli 30-vuotias, ja hänellä oli yksivuotias poika.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Sivut: 1 2

Leave a Comment