Nyt minä sen teen, päätin tänään. Kirjoitan ensimmäisen blogipäivitykseni, olenhan (yhtäkkiä) ollut International Press Instituten (IPI) työharjoittelussa jo lähes kaksi kuukautta.

Pelmahdin uuteen kotiini Wieniin perjantaina 5. tammikuuta. Minulle tarjoiltiin aamupalaa kalpeiden auringonsäteiden kylvettämään olohuoneen ruokapöytään.

Kerroin kämppiksilleni levottomia vitsejä, sillä vanhaa perinnettä noudattaen olin jättänyt pakkaamisen, siivouksen sekä kämppäni luovuttamisen vuokralaiselle viime tippaan.

Edellisen yön unet olivat jääneet lyhyiksi, mutta univaje ei juuri vaivannut mieltä, sillä lämpömittari näytti reilut 30 astetta enemmän kuin Suomessa, mikä tuntui ensimmäisinä päivinäni lähes trooppiselta.

“Tulit juuri hyvään vuodenaikaan”, kämppäkaverini Maxi hymyili.

“Kevät Wienissä on lumoava.”

Lukuisten puistojen läpi kävellessäni sekä jugendrakennusten lomassa kulkiessani en ole kertaakaan epäillyt, etteikö hänen lupaustaan lunastettaisi viikkojen saatossa.

Heti saavuttuani ja purettuani laukkuni lähdin kävelylle majesteettisen Schönbrunnin palatsin liepeille. Kyseessä on yksi Euroopan kauneimmista barokkiajan rakennelmista.

Reilu viikko sitten Helsingissä käydessäni jouduin suunnilleen luistelemaan kummilapseni ristiäisiin huonosti hiekoitettuja katuja pitkin. Palattuani Wieniin olin huojentunut, sillä kevät tekee hiljalleen tuloaan, ja maaliskuun alussa kaupungilla tarkenee jo kevyemmissä ulkotamineissa.

Unenomainen iltapäivä Schönbrunnin palatsilta. Kuvassa on Gloriette, joka sijaitsee Schönbrunnin kukkulan kupeessa ja jonka juurelta avautuu näköala kaupungin ja linnan ylitse.

Wienin kokoisessa tai isommassa kaupungissa vajaa puoli vuotta vierähtää häkellyttävän nopeasti. Kuherruskuukaudet ehtivät hädin tuskin päättyä, kun on lähdettävä jo takaisin kotiin.

Ikuisena matkustajana pidänkin tällaisia pyörähdyksiä eräänlaisena kuvitteellisena (tai alitajuntaisena) harkinta-aikana: asuisinko täällä pidempään? Oppisinko kieltä? Sopeutuisinko ympäröivään kulttuuriin? Jaan pohdintani asiasta myöhemmin.

Viime kevään vietin maisterivaihdossa Mexico Cityssä. Välillä muistelen, mitä tein tasan vuosi sitten ja missä “vaiheessa” ulkomailla oleilua olin.

Sen muistan ainakin, että jo tuolloin toivoin olevani vuoden kuluttua siellä, missä olen nyt. Olin nähnyt ilmoituksen IPI:n harjoittelusta ainejärjestömme sähköpostilistalla ensimmäistä kertaa syksyllä 2022, jolloin päätin hakea tehtävään vielä gradua kirjoittaessani.

Ja niin se aika taas lennähti.

Alkuvuosi on kulunut työtehtäviin orientoitumisen, kesätyöhaun ja graduni välillä sukkuloiden. Sopeutumiseeni kaupunkiin ovat vaikuttaneet omilta osin viihtyisä asunto sekä samanhenkiset kämppikset, joiden kanssa on helppo tulla toimeen.

Saksaa osaamattakin kaupunkiin solahtaa näemmä ilman merkittäviä byrokraattisia haasteita tai yllätyskuluja.

Vaikka paikallisten mielestä talvi Wienissä on kurjaa aikaa, leuto ja poutainen alkutalvi on ollut suomalaisen aisteille pikemmin miellyttävää aikaa.

Ensimmäisenä työpäivänäni yllätyin samoista asioista, joista edellisetkin harjoittelijat ovat kirjoittaneet. Wienin historiallisessa keskustassa sijaitseva IPI:n toimisto muistuttaa enemmän jättikokoista perheasuntoa kuin konttoria. Huoneistojen korkeus ja rappukäytävien koristeellisuus ovat kaupungissa ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Ensi töikseni pääsin tviittaamaan hondurasilaisen toimittajan murhasta espanjaksi sekä laatimaan tilannepäivityksen kahdesta Iranissa vangitusta toimittajasta, jotka syyskuussa 2022 uutisoivat ensimmäisten joukossa moraalipoliisin käsissä kuolleen 22-vuotiaan Mahsa Aminin kohtalosta. Amini pidätettiin, sillä hän oli rikkonut hijab-huivin tiukkoja käyttösääntöjä.

16 kuukauden vankeuden päätteeksi toimittajat vapautettiin noin 180 000 euron takuita vastaan. Ei kulunut vuorokauttakaan, kun heitä vastaan nostettiin jo uudet syytteet. Heidän sosiaaliseen mediaan jakamastaan kuvasta oli ilmennyt, että naiset olivat riemuinneet vapaudestaan ilman hijabeja.

Helmikuussa kirjoitin muun muassa Myanmarin sotilasjuntan tammikuussa tappamasta toimittajasta ja Jordaniassa paljastuneesta tapausten sumasta, jossa kaikkiaan 32:n toimittajan, aktivistin ja ihmisoikeusjuristin liikkeitä on seurattu israelilaisella Pegasus-vakoiluohjelmalla.

Olen lukenut myös tuoretta raporttia ilmastokriisistä kirjoittavien toimittajien kokemasta häirinnästä, jota käsittelen tarkemmin seuraavassa kirjoituksessani.

Olen ainakin omasta mielestäni solahtanut hyvin osaksi IPI:n porukkaa. Saavuttuani instituuttiin otin tavoitteekseni käydä kahvilla jokaisen kollegani kanssa, jotta hahmottaisin minkälaisia tehtäviä kukin heistä organisaatiossa tekee. Tällä hetkellä takana on ainakin kuudet kahvit ja muutamat vielä edessä. Parin kollegan kotibileissäkin on tullut käytyä.

Viimeiset neljä viikkoa olen pitänyt omaehtoista taukoa gradusta. Sen sijaan olen testaillut eri joogasalien tarjontaa sekä liittynyt kuntosalille.

Jos toimittajiin kohdistetut hyökkäykset tuntuvat verottavan turhan paljon ajatuksia, mieltä voi aina harhauttaa wieniläisen arkkitehtuurin keskellä.

Tulevina viikkoina aikeenani on jatkaa työn ohella graduputkea, mikä tarkoittaa kevätauringosta virtaavalla d-vitamiinilla höystetyn hyperfokustilan päälle kytkemistä ja taukoa sosiaalisesta mediasta.

Ennen Wieniin tuloa pohdin, kannattaisiko graduaihettani – “ADHD uutismediassa” – vaihtaa toiseen aiheeseen, joka olisi paremmin linjassa työtehtävieni kanssa.

Nyt ajattelen, että on oikeastaan vain terveellistä, etten käsittele gradussani lehdistönvapauden nykytilaa.

Kansainvälisistä kriiseistä ja niiden yhteydessä tehdyistä ihmisoikeusrikkomuksista aiemminkin raportoineena olen hiljalleen oppinut, kuinka korvaamaton taito onkaan osata vetää raja työn ja vapaa-ajan välille.

Läheskään aina rajojen vetäminen ei toki ole kiinni vain itsestä, vaan myös työnantajasta ja vallitsevasta työkulttuurista.

Uteliaalle ja herkästi vaeltavalle mielelle työtehtävistä irti pyristely on jo itsessään haastavaa. Uutistyössä työpäivät ovat toisinaan edeltäjiänsä väljempiä, mutta vallitsipa maailmassa kaaos tai rauha, uutiset eivät lopu koskaan kesken.

Työviikko sisältää yleensä toisistaan täysin erilaisten juttujen tekoa, ja monesti julkaisun jälkeen jää olo, että tästä olisin kyllä ainakin itse janonnut enemmän tietoa kuin onnistuin kaivamaan. Uutinen on silti kerta kaikkiaan julkaistava ennen kuin se ei ole enää uutinen.

IPI-harjoittelun sisältö on selkeästi raamitettua, eivätkä täällä käsiteltävät aiheet ole mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Tarkkailemiimme tapahtumiin ei tule reagoida ennen kaikkea muita nopeammin, vaan yksittäin harkiten, millä tavoin IPI voisi osoittaa solidaarisuutta ja vaatia oikeuksia hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle toimittajalle tai uutismedialle.

Minulle suunnatut työtehtävät eivät aiheuta ylistimulaatiota siinä määrin kuin hektinen uutistyö, mutta työharjoittelun koostuessa laajoista ja hankalasti hahmottuvista asioista – eri maiden yhteiskuntatilanteet, lainsäädäntö ja englannin kielen lakisanasto mukaan lukien – rajojen veto on tärkeä taito myös täällä.

Palestiinalaisten toimittajien tilannetta seuratessa en voi olla tuntematta syvää huolta globaalin sananvapauden puolesta. Turkissa etenkin kurditoimittajien työtä pyritään hankaloittamaan harva se päivä, Latinalaisessa Amerikassa järjestäytyneestä rikollisuudesta raportointi uhkaa kosolti toimittajien henkeä, ja niin maailman suurimmasta demokratiasta Intiasta kuin eri puolilta Afrikkaakin kantautuu vähän väliä ikäviä uutisia.

Itselleni ennestään tuntematon tragedia oli Etelä-Amerikan tuorein murheenkryyni Ecuador, jonka turvallisuustilanne on järkkynyt pahasti hyvin lyhyessä ajassa. Huumekauppa ja korruptio ovat tunkeutuneet yhteiskunnan rakenteisiin hätkähdyttävän nopeasti.

Kun muutama vuosi sitten rikollisjengien määrän saattoi vielä laskea yhden käden sormilla, tällä hetkellä käsiä tarvitaan ainakin viisi. Ohitse ovat päivät, jolloin Etelä-Amerikan maista nimenomaan Ecuadoria kutsuttiin rauhan tyyssijaksi.

(Tässä kohtaa kuuluu tietenkin todeta, että Suomessa asiat ovat ainakin toistaiseksi suhteellisen hyvin, vaikka lehdistönvapaus heikkeneekin parhaillaan kaikkialla maailmassa.)

Mitä merkityksellisemmältä tuntuvaa työtä teen, sen tärkeämpää on pystyä ohjaamaan tarkkaavaisuus työpäivän päätteeksi johonkin aivan muualle: kuntosalille, joogatunnille tai lenkille, tai edes siihen tarkkaavaisuuden ohjaamisen ongelmia käsittelevään graduun.

Tarttuu monitorointihaaviini toki positiivisiakin kehityssuuntauksia, mutta tapausten summa on harvoin mieltä kohottava. Siksi pyrin pitämään visusti kiinni siitä, että lähden toimistolta päivittäin kello 16.

Henkilökohtaiseen työstä irrottautumiseeni kuuluvat muun muassa pitkät kävelyt ja museovierailut, jotka ajoittuvat tosin yleensä sunnuntaille, jolloin kaupat eivät ole auki. Kuvapari on Wienin museokorttelista, josta on tullut yksi suosikkipaikoistani.

Otoksia Leopold-museon kokoelmasta. Vasemmalla yläpuolella on vuosina 1903–1932 toimineen taidepaja Wiener Werkstätten (“Wienin työpaja”) naistaiteilijoiden keramiikkaa ja oikealla Egon Schielen (1890–1918) maalaus Trauernde Frau (“Sureva nainen”). Alhaalla vasemmalla on itävaltalaisen suosikkitaiteilijani Gustav Klimtin (1862–1918) teos Kuolema ja elämä ja oikealla puolella muotoilija Dagobert Pechen (1887–1923) piirros sekä hänen suunnittelemansa lamppu ja peili.

Olen pannut merkille, että viihdyn loistavasti paitsi kansainvälisissä ympäristöissä myös toimitusten ulkopuolisissa kokoonpanoissa, joissa ihmisten enemmistöllä on toimittajan tausta.

Puolen vuoden sisällä olen saanut osallistua sekä Journalistiliiton kautta järjestetylle stand-up-kurssille että tähän työharjoitteluun, eli asetelmiin, jotka eroavat toisistaan kuin päivä ja yö.

Molemmissa asetelmissa olen kuitenkin saanut huomata, että sekä yhteiskuntaa että toimittajaa ymmärtää parhaiten toinen toimittaja.

Kunpa journalismin rooli ja sananvapauden merkitys hahmottuisivat kaikille muillekin yhtä selkeästi kuin kollegoille, joihin olen saanut viime kuukausien aikana tutustua.

Vastaavanlaisia kohtaamisia lisää odotellessa.