Puolet stipendiaattikaudesta takana – Mitä jäi käteen?
Olen nyt melko tarkalleen stipendiaattikauteni puolivälissä. Olen palannut joulunvietosta töihin, mutta koulu ei ole vielä alkanut. Ajattelin, että tässä vaiheessa olisi hyvä hieman summata harjoittelun tähänastista antia.
YK:n turvallisuusneuvosto. Norja lahjoitti neuvotteluhuoneen YK:lle vuonna 1952.
Journalistisen ohjelmoinnin opettelu kannatti
Syksyllä kävin Multimedia storytelling ja Programming for journalists -kurssit. Oikeastaan olin alun perin valinnut kaksi videokurssia, mutta ne osoittautuivat turhan samanlaisiksi. Lisäksi työn sovittaminen yhteen toisen kurssin aikataulujen kanssa olisi tehnyt tiukkaa. Siksi vaihdoin hetken mielijohteesta ohjelmointiin.
Nyt, kun tuskaiset all nighterit python-kielen parissa ovat muisto vain, voin sanoa, että kyllä kannatti. Olen toki aiemminkin istunut erilaisissa koodaustyöpajoissa ja introluennoilla, mutta en ole koskaan täysin oivaltanut, miten voisin hyödyntää koodia journalismissa. Ehkä olen jotenkin pöljä, mutta kohdallani todella oli tarpeen, että journalistina työskentelevä koodari opettaa konkreettisten esimerkkien avulla, miten suurista datamääristä voidaan erotella journalistisesti kiinnostavaa tietoa.
Kiitos siitä hänelle. Yhdysvaltalaiseen tapaan opettaja kehotti vielä laittamaan sähköpostiosoitteen ja twitterhandlen talteen, jotta voimme kysyä häneltä apua projekteihimme jatkossakin.
Olisiko minusta videotoimittajaksi?
Toinen kurssini keskittyi uutisvideoihin. Opin kuvaamaan, editoimaan ja käyttämään erilaisia kameroita, valoja ja muita välineitä. Heti ensimmäisillä luennoilla huomasin kaksi selkeää eroa Suomessa saamaani opetukseen: Siinä missä Suomessa voivotellaan laitteiden ja editointiohjelmien olevan todella vaikeita käyttää ja lähes mahdottomia oppia täydellisesti, täällä opettaja lyö kameran tai editointiohjelman eteen ja sanoo, että alahan tehdä, kyllä kaikki tämän osaavat. Lisäksi oli ihanaa, kun videoita tehtiin nimenomaan verkkojulkaisemista varten, ei televisiouutisiin. Suomessa on aina vähän risonut tehdä uutisreppareita telkkariin, kun en tv-uutisia itse juuri kuluta.
4 kuukaudessa opin kuvaamaan sekä haastattelun että b-rollia, valitsemaan parhaat kuvakulmat ja kameran liikkeet ja hankkimaan riittävästi kuvituskuvaa uutisjuttuun. Suurimpana saavutuksenani pidän kuitenkin sitä, että voin nyt luvata osaavani käyttää hyvin videoeditointiohjelmia. Parasta tässäkin kurssissa oli mielettömän kannustava ja motivoiva opettaja. Nyt uskon, että voin tulevaisuudessa työskennellä myös videotoimittajana, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus.
Näkymä työtilan ikkunasta, takana Chrysler buildingin kaunis katto.
Työhoksottimien kääntäminen vaikeaa
Vaikeinta viime syksyssä oli uuteen työtehtävään sopeutuminen. Vaikka olenkin yritysviestinnän tradenomi, minulle ei todellakaan ollut helppoa kääntää hoksottimiani viestintätyöläiseksi vuosien toimittajana työskentelyn jälkeen. Lisäksi ulkoministeriö ja sanomalehti ovat työpaikkoina kuin yö ja päivä.
Nyt 4 kuukauden jälkeen osaan jo vähän summata ajatuksiani. Osaan arvioida, missä onnistuin ja missä epäonnistuin syksyllä sekä tiedän, millaista edustuston viestintä voisi tehokkaimmillaan olla ja miten sitä kehittäisin. Voin myös tunnustaa olleeni ensimmäisten kuukausien ajan koko hommasta ihan pihalla. Onneksi harjoittelua on jäljellä vielä toinen mokoma.
Harkkarikollegoiden kanssa pääkonsulin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Vasemmalta: Jessica Leino, Saramaria Kalkku, Antti Luukkanen, Nea Tiililä, Karolina Lång, minä, Kim Ollila sekä edessä vasemmalta Maria Mustapää, Marja Papunen ja Jannika Lahti. Kiitos hauskoista juhlista!
Suoritin videokurssin Business and Economic Reporting -ohjelman 2019-vuosikurssin kanssa. Kuva kurssin valmistujaisjuhlasta joulukuulta.
