”Milloin tulet takaisin kotiin”, kysyi newyorkilainen opiskelukaverini, kun lähdin Suomeen joululomalle. Tuli hyvä mieli. On etuoikeutettua, että voi kutsua näin montaa paikkaa kodiksi. Muutaman viikon matkalaukkuelämän jälkeen oma huone viidennessä kerroksessa 112th streetillä (ei edelleenkään hissiä) tuntui todella kutsuvalta. Koska sanotaan, että aistit ovat tarkimmat lomalta tullessa, yritän lomatöhnäisin aivoin kertoa, miltä tänne tuntuu palata.

New Yorkiin saapumisessa on jotain hyvin kokonaisvaltaista. Ensimmäisen eron Suomeen verrattuna huomaa jo lentokentällä. Se on äänentason kohoaminen. Kaikki vain puhuvat kovempaa, ja musiikki on hiukan liian lujalla, minne tahansa sattuu astumaan. New Yorkissa edes kirkossa ei ole niin hiljaista kuin suomalaisessa ruokaravintolassa. Ja harvassa suomalaisessa yökerhossa on niin äänekästä kuin newyorkilaisella brunssilla, saati after workilla.

Toinen asia, jonka huomaa heti Manhattanille päästyään, on ihmisten kyky luovia ruuhkissa. New Yorkissa ihmismassat ovat niin arkipäivää, että taito ennakoida vastaantulijan liikkeet on kehittynyt poikkeuksellisen tarkaksi. Varmin tapa ärsyttää paikallisia on jäädä seisomaan oven viereen ruuhkametrossa sen sijaan, että poistuisi laiturille ja päästäisi halukkaat ulos. ”Nice New York standard procedure, please!” Täällä ihmisillä on käsittämätön taito antaa yhtä aikaa kanssakulkijoiden olla rauhassa, mutta samaan aikaan huomioida heidät. Mieluummin katsotaan päin kuin kohti mutta ei tuijoteta eikä törmätä.

Siksi Suomessa tuntui hämmentävältä huomata, miten pieni määrä ihmisiä voi siellä saada aikaan sietämättömän tungoksen. Jopa Tampereella tuntui välillä törmäysautoradalta: kaikki yrittävät tunkea toistensa lävitse. Koskaan ennen en ollut kiinnittänyt samaan asiaan huomioita, vaikka olen aiemminkin palannut Suomeen suurkaupungeista. Joko New Yorkissa ollaan poikkeuksellisen huomaavaisia tai suomalaiset törmäilevät jouluruuhkissa enemmän. Nyt jännittää, töninkö itsekin aluksi ihmisiä täällä.

Riverside Park joulukuussa.

Ylipäätään ihailen jatkuvasti sitä, miten täällä arvostetaan sujuvuutta kaikessa liikkumisesta asiointiin. Varmaan sen takia metroliikenteen tasaisesti toistuvat ongelmat herättävät täällä samanlaista raivoa kuin junien myöhästely Suomessa. Osuin eilen saapuessani parahiksi keskelle metrokaaosta, jonka syynä olivat viranomaisten mukaan vaihdeongelmat yhdellä asemalla. Kotimatka vei ylimääräisen tunnin, ja Twitteriin ilmaantui kansalaisten raivoviestejä vielä tänä aamunakin.

Kaikki on nopeaa. Pakolliset narikat puuttuvat jopa oopperasta, koska ne hidastaisivat yleisön sisääntuloa. Etuajassa kaukobussin pysäkille tulevat voivat matkustaa jo aiemmalla kyydillä, jos tilaa on. Ihmiset saadaan ripeästi teatteriin, lounaalle tai kaupan kassalle, koska kaikkialla on työntekijöitä huolehtimassa, että jonot liikkuvat. Mutta sellaisia töitä pitää olla pari kolme, että niillä maksetaan New Yorkissa vuokra. Siksi asioiden toimimisen hinta mietityttää New Yorkissa jatkuvasti.

Metrolta kotiin kävellessä moikkasin lähikahvilaa, josta voin käydä hakemassa uunilämpimän keksin vaikka aamuyöllä. Keksit kiinnostavat, mutta samalla on pakko ymmärtää, että työntekijät tuskin saavat leivonnaisten paistamisesta yölisiä.

Toinen esimerkki: Kun kotiavaimeni lukkojenkorjauksen jälkeen yllättäen lakkasi toimimasta, tavoitin talonmiehen samana sunnuntaina. Hän käveli kanssani ovelle, antoi minun kokeilla vanhaa avaintani ja kun näki, että se ei toiminut, antoi omasta nipustaan uuden ja toivotti mukavaa päivää. Ei odottelua, ei säätöä, ei sunnuntaikorvausta.

Eilen lentokentältä palatessani metrossa lauloi huikean vahvaääninen nainen. ”Äänesi kuulostaa tutulta, missä olen kuullut sinua aiemmin?” kysyi yksi matkustajista. ”Lauloin ennen A-junassa”, nainen vastasi ilahtuneesti. Ehkä lentokenttäjunaan siirtyminen oli uralla etenemistä.

Tiivistettynä voi sanoa, että melkein kaikki, mikä ei liity terveys- ja sosiaalikysymyksiin, tuntuu toimivan New Yorkissa moitteettomasti. Kysymys on siitä, kuinka usein asiat sujuvat niiden kustannuksella, joiden omat asiat eivät ole erityisen hyvin?

Vaikka väkivaltarikokset New Yorkissa ovat vähentyneet, kodittomuus on yhä paheneva ongelma. Kodittomia oli loppuvuodesta 2019 noin 70 000. Ongelmaan on etsitty ratkaisua vuosikaudet, mutta käyrät näyttävät yhä ylöspäin. Coalition for the Homeless -järjestön mukaan kodittomia aikuisia on 142 prosenttia enemmän kuin 10 vuotta sitten. Samaan aikaan näyttää siltä, että murrot ja varkaudet lisääntyvät talven kylminä ja pimeinä kuukausina, ja esimerkiksi keskustan puistoissa tehtyjen rikosten määrä on kasvussa. Niiden tekijöinä ovat useimmin nuorisojengit, kertoo New York Post.

Tämä on näkynyt omassa naapurustossanikin. Pyykkituvallani kampuksella joku ryöstettiin veitsen kanssa ennen joulua. Kotitaloni rappuun murtauduttiin joulukuun alussa, ja poikajoukko ryösteli opiskelijoita kampuksella marraskuussa. Lähipuistossa sattui pahin juuri ennen joululomia. 18-vuotias tyttö puukotettiin kuoliaaksi Morningside Parkissa kuudelta illalla. Tekijät olivat teini-ikäisiä. Tyttö oli Columbian yliopiston vieressä sijaitsevan collegen opiskelija. Surmasta on kuukausi, ja muistokukat ovat yhä Columbian kirkossa.

Puukotuksen jälkeen koulun omien vartijoiden määrää on lisätty, ja puiston viereen parkkeeraa iltaisin useampi poliisiauto. On sitten vaikea sanoa, lisääkö tämä turvallisuudentuntua. Sähköpostiin kilahti juuri ilmoitus yliopiston tarjoamasta ilmaisesta itsepuolustuskurssista. Se ainakin tuntuu vielä näin suomiaivoille kovin ”amerikkalaiselta” ratkaisulta.

Nyt tekstin lopusta uhkaa tulla paljon synkempi kuin oli tarkoitus. Haluaisin omaksua edes vähän sitä amerikkalaista tyyliä, jossa asiat ovat awesome ja amazing. Koska enimmäkseen ne ovat. On vaalivuosi ja ihan kohta Iowa. On hyväksyttyjen kurssien värisuora opintorekisterissä. On presidentinvaaleihin keskittyvä information warfare -valinnaiskurssi, jolle pääsin. On keskikaupungilla auennut uusi Fotografiska ja tuhat paikkaa, jossa haluaisin käydä. On illan pubivisa, demokraattien vaaliväittely ja kaupunkiin palaavat ystävät. Ja vielä muutama päivä ennen uutta deadline-vyöryä.

Vuosi alkoi lyhyellä lomalla Puerto Ricossa. Aurinkovoimaa kevätlukukauteen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kaikki, mitä opin algoritmeista, olisi pitänyt kertoa jo peruskoulussa - 27.05.2020
• Jäädä vai lähteä – New Yorkissa maailmanpolitiikka tulee nyt suoraan iholle - 20.03.2020
• Ajattelu hoidetaan sitten omalla ajalla! - 06.11.2019
• “Stressaaminen kannattaa aina” ja muita neuvoja työpaikan löytämiseen - 19.09.2019
• Nämä kymmenen asiaa kertovat, että olen muuttunut hiukan newyorkilaiseksi – ja seuraavat viisi siitä, että en ole - 23.07.2019
• Uusia alkuja, vääriä ajoituksia – eli yhdysvaltalainen viesti journalistiopiskelijoille - 28.05.2019