“Kun olen poissa, saa nähdä tekeekö tätä enää kukaan”, hän totesi dramaattisesti. Ja minä melkein nyyhkin.

Istuin Der Tagesspiegelin toimituksessa, ravintolakriitikko Bernd Matthiesin kanssa hänen työhuoneessaan. Olimme tässä vaiheessa puhuneet lähes kaksi tuntia siitä, miten ruokajournalismi sai alkunsa Saksassa ja kaivaneet pölyisistä kansioista merkinnät Saksan ensimmäisistä Michelin-tähtiravintoloista sekä Matthiesin ensimmäisen ravintola-arvion. Olin saanut huikean historiakatsauksen aikaan, jolloin Saksassa oli vain kourallinen hyviä ravintoloita (tosiaan, ei ollut paljon mitä arvioida) ja kun Wirtschaftswunder, (Saksan talousihme eli Länsi-Saksan vaurastuminen toisen maailmansodan jälkeen) toi mukanaan hummerin sekä konjakin parempiin pöytiin. Ja kuvauksen ajasta jolloin nouvelle cuisine saapui maahan: “Lautasella saattoi olla samaan aikaan hedelmiä sekä mereneläviä. Yhdistelmä oli pöyristyttävä, miten joku voi tehdä noin!”, muistelee Matthies nauraen.

Mutta hymy hyytyy, kun alamme puhua tulevaisuudesta. Matthies huokaa: “Kaikki siirtyy verkkoon ja kukaan ei tiedä miten sieltä saa rahaa. Ja jokainen arvioi nykyään ravintoloita. Eikä ravintolakaan enää tarvitse toimittajaa! Riittää kun teet ravintolalle Facebook-sivun, hankit 150 kaveria ja he levittävät kuvia sekä kehuja ja tieto leviää.” Matthies on huolissaan, eikä hän ole ainoa.

Olen haastatellut useita ravintolakriitikoita tutkimukseeni, niin Saksassa kuin Suomessa ja kuullut monenlaisia visioita tulevaisuudesta: jotkut kokevat, että ala on tuhoon tuomittu, koska ravintola-arvioista on ylitarjontaa. Netti tursuaa kaikenkirjavia ravintolahakukoneita ja yhteisöpalveluja, jotka ovat täynnä arvioita – jotka on saattanut kirjoittaa ravintolan omistajan äiti. Tai että blogit, joissa kirjoittajat kehuvat kohteliaasti ilmaiseksi saamiaan aterioitaan vääristävät koko kentän. Guuglaaminen riittää, lehteä ei tarvita. Eikä lehdillä ole enää edes varaa pitää ravintolakriitikoita.

Mutta toiset uskovat, että tässä ravintola-arvioiden runsaudessa, ammattikriitikoiden arvioille alkaa olla päinvastoin enemmän kysyntää: lukijat haluavat, että arvion on kirjoittanut joku, johon he luottavat. Joku, jonka he kokevat tuntevansa ja tietävät olevan lahjomaton.  Joku, joka on syönyt elämässään tuhansia ravintola-aterioita, kymmenissä eri maissa, kaikkea katuruoasta Michelin-tähtiruokaan. Joku, joka osaa kirjoittaa elävästi ja mukaansatempaavasti koko ravintolakokemuksesta, niin että tuntuu kuin olisit itse istunut siinä vastapäätä. Ravintoloista, jotka ansaitsevat tulla noteeratuiksi.

Haluan uskoa tähän jälkimmäiseen visioon, ihan jo siksi, että näitä haastatteluja tehdessäni olen kohdannut sellaista intohimoa ja rakkautta omaa työtään kohtaan, jota harvoin tulee vastaan, todellista ammattiylpeyttä. Ja se tarkoittaa myös lukijan arvostamista.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Valheita ja totuuksia Berliinistä - 31.07.2015
• Uusi lempipäiväni, sunnuntai - 16.06.2015
• Torilla tavataan - 19.05.2015
• Tupakoin, siis olen vapaa - 16.04.2015
• Mistä tietää asuvansa miljoonakaupungissa? - 18.02.2015
• Älkää lähettäkö minulle postia - 16.01.2015
• Milloin teillä vietetään joulua? - 18.12.2014
• Makkaroiden maassa - 20.11.2014
• Haluaisin kertoa vitsin - 14.10.2014