Journalismin supertähtiä ja voihin kaiverrettuja prinsessoja
Kuulumisia täältä kuplasta, aikakapselista, karusellista nimeltä World Press Institute! Välillä pitää hengittää syvään kuumaa ja kosteaa Washington D.C:n ilmaa ja muistuttaa itseään, että tämä on totta ja tapahtuu minulle juuri nyt.
Stipendiaattina aika kulkee kahta rataa: päivät kiitävät ohi nopeasti, juosten tapaamisesta toiseen, amerikkalaisella tehokkuudella, jossa ei aina ole sijaa lounaan syömiselle. Mutta koska asioita tapahtuu enemmän kuin tavallisessa arjessa vuoden aikana, koko kokemus tuntuu pieneltä ikuisuudelta ja Suomen tapahtumat kovin kaukaisilta. (Vaikutelmani on, että ainoat uutiset kotimaassa ovat Katri Kulmunin valinta keskustan puheenjohtajaksi ja Vesa-Matti Loirin muistelmat elämänsä eritteistä.)
Yhdeksän viikon ohjelmamme alkoi elokuussa Minneapolisissa, jossa World Press Institute on perustettu vuonna 1961. Ohjelmaan valitaan joka vuosi kymmenen toimittajaa ympäri maailmaa, ja tavoite on opettaa meidät ymmärtämään amerikkalaista mediaa ja yhteiskuntaa paremmin.
Vierailulla New Yorkerissa.
Yllätyin siitä lämmöstä ja innosta, jolla meidät otettiin vastaan. Jokaisella stipendiaatilla on vähintään kaksi paikallista isäntäperhettä, jotka ovat usein eläköityneitä toimittajia, ja he ovat näyttäneet meille kotikaupunkinsa ihmeitä. Kävin Marcien ja Steven kotona lähiössä illalliskutsuilla, joiden osallistujat olivat liberaaleja demokraatteja, jotka pyysivät minulta anteeksi Donald Trumpin presidenttikautta ja kyselivät suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteistä, kuten maksuttomasta koulutuksesta ja terveydenhuollosta. Suomi tosiaan on kokoaan suurempi maailmalla! Toisen varaäitini, Star Tribunen pääkirjoitustoimittajan Denisen kanssa tutustuin modernin taiteen museoon, söin illallista ja keskustelin amerikkalaisesta journalismista.
Osallistuimme ensimmäisten viikkojen aikana myös luennoille St. Thomasin yliopistossa Minneapolisin naapurikaupungissa St. Paulissa. Meille oli räätälöity mielenkiintoinen kattaus journalismin etiikkaa, sananvapauskäytäntöjä, amerikkalaista vaalijärjestelmää ja jopa poliisilaitoksen toimintaa. Nyt, kolmekymppisenä ja työelämän pyörteissä, tuntui hienolta palata yliopistolle. Omina opiskeluvuosinani en täysin ymmärtänyt, millainen etuoikeus on saada ammentaa muiden ihmisten – luennoitsijoiden ja kanssaopiskelijoiden – viisaudesta. Kymmenen vuotta sitten oli liian kiire elää ja nauttia opiskelun ulkopuolisista aktiviteeteista.
Kävimme maatilalla New Ulmissa, Etelä-Minnesotassa.
Yksi ohjelman tämän vuoden teemoista on maatalous. Siksi vietimme kolme päivää maatilakierroksella Etelä-Minnesotassa. Siellä kasvoi vihreänä merenä maissia ja soijaa, maa oli lättänää kuin Pohjanmaalla. Päällimmäisenä mieleeni jäi erään maanviljelijän maininta siitä, että hänen vaimonsa on pakko käydä kaupungissa töissä, vaikkei hän haluaisi. Jos perheen molemmat aikuiset olisivat tilalla töissä, heillä ei olisi varaa sairasvakuutukseen: se kun maksaisi nelihenkiseltä perheeltä liki 40 000 dollaria vuodessa! Maanviljelijöiden keskitulo oli viime vuonna Minnesotassa 26 000 dollaria. Matemaattinen yhtälö on siis mahdoton. Onpa Suomen sote-uudistuksen tarpeesta mitä mieltä tahansa, on kuitenkin lottovoitto saada sairastaa Suomessa.
Kävimme myös kahdesti Minnesota State Fairilla, joka oli kummallinen yhdistelmä Linnanmäkeä ja Jaskan grilliä. Pääasiallisesti ihmiset tuntuivat menevän paikalle syömään roskaruokaa ja nauttimaan huvipuistolaitteista, mutta tapahtumassa oli esillä myös maataloustuotteita ja jopa poikivia eläimiä. Ryhmäämme teki suuren vaikutuksen Princess Kay -kauneuskilpailu, jonka voittajan ja finalistien kasvot kaiverrettiin valtavaan kimpaleeseen voita. Tyttöparat istuivat pyörivässä jääkaapissa toppatakit päällä sillä aikaa, kun heistä ikuistettiin voipatsaita! Tapahtuman viimeisenä iltana pihalla ammuttiin kolme ihmistä, mikä ei ollenkaan helpottanut inhaa fiilistäni siitä, että kuka tahansa vastaantulijoista saattaa kantaa täällä asetta. Ampumisia on ollut eri puolella USA:ta joka viikko.
Princess Kay -kisan finalisteista tehdään voipatsaita.
Pari viime viikkoa olemme olleet tien päällä New Yorkissa ja Washington D.C.ssä. Olemme vierailleet muiden muassa The New Yorkerissa, CNN:llä, Foxilla, The Wall Street Journalissa, The New York Timesissa, MSNBC:lla, ProPublicassa ja The Washington Postissa. Monet journalismin supertähdet, kuten päätoimittajat David Remnick (New Yorker), Dean Baquet (NYT) ja Marty Baron (Washington Post) ovat antaneet meille tunnin tai puolitoista aikaansa. Ei siinä voi muuta kuin kuunnella toisten kirkasta mieltä; analyysia politiikasta, journalismista ja media-alasta – sekä tuntea olevansa hemmetin etuoikeutettu. Elän jokaisen toimittajan unelmaa! World Press Institutella on selvästi mielettömät kontaktit amerikkalaiseen mediaan.
Graafikon työhuone New Yorkerissa.
Seuraava kohteemme on Miami, ja sieltä matka jatkuu vielä Chicagoon, Austiniin, San Franciscoon ja Seattleen ennen kuin palaamme Minnesotaan viimeiseksi viikoksi.
Muut stipendiaatit ovat mukavia ja hauskoja ihmisiä, ja monet heistä työskentelevät niin vaikeissa oloissa, etten voi muuta kuin nostaa hattua ja tuntea olevani kultapossu. Toki kuukauden intensiivisen matkustamisen jälkeen pintaan alkaa nousta myös konflikteja ja kulttuuri- ja persoonallisuuseroja.
Lopuksi vielä muutamia aivan satunnaisia huomioita reissun varrelta:
Minnesotan rekisterikilvessä retostellaan sillä, että osavaltiossa on 10 000 järveä. Olen yrittänyt kertoa, että se ei ole kovin kummallinen saavutus, sillä Suomessa järviä on 188 000.
Katsoin demokraattien esivaaliehdokkaiden ilmastonmuutosillan CNN:ltä ja huomasin, että mainostauolla tuli lentovertailumainos, luksuslomamainos ja pihvimainos. Erittäin huonoa mainosten sijoittelua vai esimerkki tämän maan kaksinaismoralismista?
Minnesotassa on paljon skandinaavien ja saksalaisten jälkeläisiä, ja sen huomaa siitä, etten ollut huonon, ohuen tukkani kanssa lainkaan yksin. Tähän asti olen luullut, että kaikilla amerikkalaisilla on Charlien enkelit -tyyppinen leijonanharja. Ei muuten ole!
On outoa, kuinka tutun oloisia monet asiat ovat. Talot, kadut, kaupat, huoltoasemat ja koulubussit näyttävät juuri sellaisilta kuin olen aina kuvitellutkin. Syytän amerikkalaisen populaarikulttuurin kyllästämää elämää, erityisesti nuoruutta Gilmoren tyttöjen parissa!
Kun on ollut reilun kuukauden reissussa, alkaa glamour haihtua ja tulla ikävä arkea, kuten pyykkikonetta ja kahvinkeitintä, liikuntaa, terveellistä ruokaa, työpaikan hierojaa ja asioiden hoitamista omalla kielellä. Perhettä, ystäviä ja työkavereita on ollut koko ajan ikävä.
Pysähdyimme Finland-nimisessä pikkukaupungissa Pohjois-Minnesotassa.
