Saksalaisessa sanomalehdistössä Feuilleton-nimisellä osiolla on ollut tärkeä merkitys, sillä se on perinteisesti kerännyt alleen kaiken mahdollisen kulttuurista kirjoitetun sisällön. Feuilleton-osiolle tyypillistä on, että kirjoittajat ovat syvästi sisällä kulttuurissa ja kirjoittavat usein vahvasti estetiikasta ja taiteen historiasta – ja kenties vähän vähemmän konteksteista ja taiteen suhteesta yhteiskuntaan. Kulttuurijournalismissa sen sijaan pääpaino on nimenomaan yleiskirjoittajilla, joille kulttuuri ei oikeastaan ole oma osionsa vaan läsnä kaikkialla. Siten kulttuurijournalismi voi oikeastaan tarkoittaa ihan mitä tahansa sisältöä.

Kiinnostavaa on myös, että kun on hiljalleen siirrytty niin sanotusta Feuilleton-ajasta kulttuurijournalismin aikaan, ovat myös kulttuurista kirjoitetut juttutyypit muuttuneet. Feuilleton-aikaan kuuluivat monenlaiset pakinat, tunnelmat ja ylipäätään taidekokemusta korostaneet tekstityypit, joita niin sanotulla ”kulttuurijournalismin” aikakaudella ei enää näe. Kulttuurijournalismin aikakaudella esseemuoto ja yleistieto korostuvat, kun Feuilleton-ajalle tyypillinen sisältö on taidekritiikki.

Aiheesta löytyy Saksassa jonkin verran tutkimusta. Ilmiötä käsittelee muun muassa Stefan Lüddemanin Kulturjournalismus-teos, joka on innostava ja ilahduttavan konkreettinen teos siitä, miten ja millä ehdoilla kulttuurijournalismia Saksassa tänä päivänä tehdään.

Feuilleton-aika ei suinkaan ole täysin kadonnut, ja tätä perintöä vaalivia journalisteja riittää. Kaikki viisaus ei tuon ajan kulttuurijournalismissa elä, sillä usein heille taiteentuntemus tarkoittaa tietyn länsimaisen kaanonin ymmärtämistä juuri siten, kuin se heille on aikoinaan opetettu. Silloin esimerkiksi jäävät huomaamatta vaikkapa vuonna 2019 Nobel-palkinnon voittaneen Peter Handken teosten kolonialistiset ja Balkania romantisoivat piirteet, joita monet entisen Jugoslavian maiden taiteentutkijat kritisoivat muun muassa tänä talvena ilmestyneessä Peter Handkes Jugoslawienkomplex -teoksessa. Siinä monet Balkanin alueella elävät toimittajat, tutkijat ja kirjailijat puivat sitä, miten heidän äänensä sivuutettiin Nobel-palkinnosta käydyssä keskustelussa.

Peter Handke sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019.

Kun Handken Nobel-palkintoa aikoinaan kritisoineille ihmisille monet saksalaiset kirjallisuustoimittajat puuskahtivat, että ”Lukekaa hänen kirjojaan, älkääkä puhuko siitä, että onko hän paha ihminen ja väärässä Jugoslavian hajoamissotien suhteen”, niin ovatko entisen Jugoslavian alueelta tulevat tutkijat nyt sitten lukeneet teoksia ”liian tarkkaan”, kun pitävät hänen estetiikkaansa nimenomaan kolonialistisena ja osin jopa propagandistisena? Eli estetiikka on tärkeää vain yksityisenä fiiliksenä, eikä sen sisältämiä kolonialistisia ja nationalismia ihannoivia piirteitä sovi tarkastella vasten todellista maailmaa vaan vain esteettisessä leikkikehässä?

Ja sitten, eihän mikään lukutapa ole sinänsä oikea tai väärä – tai ainakaan en näe, että kulttuurijournalismin tarkoitus olisi opettaa ihmiset lukemaan ja tulkitsemaan taidetta oikein. Saksassa journalismin ihanteisiin ei kuulu konsensuksen hakeminen tai lukijan opastaminen tulkitsemaan asioita ”oikein”. Samassa lehdessä esiintyy täysin eri näkemyksiä samaan aiheeseen, eikä keskustelua pyritä vetämään yhteen tai haeta kompromissia. Vaaliiko lehti silloin moniäänisyyttä, vai onko se vain laiskaa kulttuurijournalismia, kun eri mieltä olevat eivät kohtaa toisiaan ja synnytä kulttuurikeskustelua?

Saksalaisessa kulttuurijournalismissa on samankaltaisia ongelmia kuin suomalaisessa. Toisen Euroopan maan kulttuurikirjoittamisesta ei välttämättä olla niin kiinnostuneita tai sitä ei seurata muutoin kuin silloin, kun siitä kirjoitetaan suurissa yhdysvaltalaisissa lehdissä. Onkin surullista todeta, että saksalaiset journalistit kirjoittavat ennemmin kommentin New York Timesin raporttiin, jossa kerrotaan esimerkiksi Balkanin alueen kulttuurielämästä kuin seuraisivat itse, mitä lähimaassa tapahtuu ja mitä siellä oikeasti mahdetaan olla asioista mieltä.

Se kävi selväksi, kun tein EJF-ohjelmassani lopputyötä juuri Handken Nobel-palkintoa seuranneesta, edelleen mieliä kuohuttavasta keskustelusta, joka kosketti nimenomaan Balkanin kulttuurialueen näkymistä saksalaisessa journalismissa. Balkanilaistaustaiset ihmiset olivat pahoillaan siitä, että heitä ei kuultu vaan seurattiin vain sitä, mitä Yhdysvallat aiheesta kirjoitti. Saksassa Balkanin alue näkyy useimmiten diasporataiteilijoiden ja -toimittajien kautta, ja hyvä niin. Mutta surulliselta silti tuntuu, että emme Euroopassa pysty suoraan seuraamaan Euroopan maiden kulttuurielämää ja kulttuuriuutisia ennen kuin ne heijastetaan meille New York Timesista.

Oma toiveeni olisi, että Feuilleton-ajan ja ”kulttuurijournalismin” aikakauden parhaat puolet voisivat kohdata, ja vieläpä ahtaan nationalistiset rajat ylittäen. Taidekirjoittaminen ei voi elää vain esteettisessä norsunluutornissa muttei irtautuakaan siitä. Siinäpä paradoksi, mutta parhaimmillaan hedelmällinen, elävää kulttuurijournalismia synnyttävä ristiriita.

Voisiko Feuilleton-ajasta unohtamiamme juttutyyppejä tavalla tai toisella löytää uudelleen eräänlaisina 2.0-versioina?

Ja lopuksi omat suosikkini saksalaisen kulttuurijournalismin tarjonnasta. Näissä mielestäni yhdistyvät taidekokemus ja journalistiset hyveet:

Perlentaucher-sivusto, joka nimensä mukaisesti kerää helmet maan kulttuurijournalismista. Parasta antia sivustolla ovat isot läpileikkaukset, kuten tiettyihin kirjailijoihin tai teemoihin jaotellut sivut, joista voi löytää todella kattavan arkiston.

Deutschlandfunk Kultur tarjoaa laajan ja taitavasti toimitetun kattauksen kaikilta mahdollisilta taiteenaloilta reportaaseista kuunnelmiin, taidekritiikistä kulttuuripolitiikkaan.

Arte-kanava on saksalais-ranskalainen yhteistyö ja siten myös osoitus siitä, miten eurooppalaisten maiden yhteistyö kulttuurijournalismissa kannattaa. Parasta antia ovat taltioinnit festivaaleilta, kulttuurikeskustelut ja lyhyet kulttuuriuutiset, joissa kerrotaan maailman joka kolkan taiteesta.

Die Zeit -lehden podcasteista olen koukussa Die sogenannte Gegenwart-podcastiin, jossa käydään sarkastisesti läpi nykypäivän kulttuuri-ilmiöitä.

Nachtkritik on jokaisen kulttuuriseuraajan must. Siellä ovat ne parhaat teatterikritiikit, ne, joiden sanomaa jää pohtimaan ja joille alkaa mielessään laatia vastinetta. Sivusto perustettiin vuonna 2007 ja se on Saksan ensimmäinen itsenäinen teatterikritiikkijulkaisu, joka on moneen kertaan palkittu.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Stipendiaattivuoteni tärkeimmät: rehellisyys ja kauneudentaju - 21.08.2023
• Sano se saksaksi! - 12.07.2023
• Saksa on muutakin kuin Berliini - 26.05.2023
• Berliinin mittakaavat - 06.04.2023
• Berliini tarjoaa kulttuuria lääkkeeksi tammikuun ankeuteen - 02.02.2023
• Millainen paikka Berliini on Putinin sotaa pakeneville taiteilijoille? - 30.11.2022