Olen pannut merkille eron suomalaisessa ja kalifornialaisessa suhtautumisessa uusiin mediatuotteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Suomessa kysytään: ”Pitääkö siellä olla?” Tai: ”Pitäisikö tästä tietää?” Kaliforniassa kysytään: ”Mitä hyötyä minulle on siitä, että olen siellä?” Tai: ”Miksi minun pitäisi tietää tästä?” (Jos hyöty ei ole selkeä, ”siellä” ei ole syytä olla tai ”tämän” voi unohtaa.)

Tunnemme lehtien nettisivuilta jo listat ”Luetuimmat” ja ”Katsotuimmat”. Ehkä jo pian siellä on myös kohta ”Koetuimmat”. Siellä on siis virtuaalitodellisuutta (eli virtual reality eli VR). Kaikki uskottavat video- ja mediatoimijat ojentavat täällä länsirannikolla asiakkailleen pahvista taiteltavat virtuaalilasit, joihin voi ujuttaa kännykän. Kun 360-asteisena kuvattua videota katsoo kännykästä pahvisankoihin upotettujen 3D-lasien läpi, tuntee olevansa uudessa maailmassa.

Video, video, video. Videota on medianäkymässä niin runsaasti, että se tahtoo peittää alleen kaiken muun. Jatkan tässä maaliskuussa aloittamaani medianäkymäsarjaa.

Kaikki haluavat tavoittaa milleniaaleja. Siis sukupolvi Y:n edustajia, echo boomereita, diginatiiveja, näitä 1980-luvun alun ja 2000-luvun alun välissä syntyneitä nuorisolaisia. Koulussa on paljon vierailuluentoja, ja kaikki luennoivat mediayrittäjät ja -pomot puhuvat milleniaaleista – paitsi ne, jotka ovat kehittäneet jonkun sellaisen niche-tuotteen kuin kiiltäviä tarroja ja kalenterisulkeisia rakastavien kotiäitien Glam Planning -blogiyhteisö .

Katsaus kalifornialaisiin medianäkymiin jatkuu. Tarjolla siis havaintoja Etelä-Kalifornian yliopiston Annenbergin journalismikoulusta näin kevätlukukauden aluksi. Mistä koulussa puhutaan, mitä käytetään ja millaisia kursseja valitaan (ja millaisia kursseja opiskelijat eivät tarjonnasta huolimatta valitse)? Toinen kohta: 2.     Kännykkä Paperilla ja kynällä tehdään parhaat muistiinpanot, mutta kännykkä on journalistin ykköstyökalu. Siltä näyttää. Tämän koulun kaikki uudet kurssit opettavat …