Keskustelu alkoi rönttöisistä housuista. Lapseni tuore skeittiramppituttavuus oli tehnyt havainnon, jonka mukaan lapseni on usein scoottaamassa samat, kulahtaneet collegehousut jalassaan. Siitä hän teki johtopäätöksen: ”Oletteko köyhiä? Oletteko laittomia maahanmuuttajia?” ”Ei, kyllä me ollaan laillisia. Mä vaan tykkään näistä housuista, kun näissä on vetoketjutaskut. Pysyy kännykkä taskussa”, vastasi poikani.

”Jaaanz weit draußen, nicht ganz”, venytti saksanopettajamme Herr Schmidt vieressäni istuvalle unkarilaiselle Csaballe. ”Siellä asuntosi sijaitsee tosiberliiniläisen mielestä”, Herr Schmidt jatkoi ja naurahti hyväntahtoisesti. ”Tosiberliiniläinen ei tunne g-kirjainta, vaan kaikesta tulee j:tä”. Tosiberliiniläinen ei Herr Schmidtin mukaan paljon omaa Kieziään eli asuinaluettaan kauemmas poikkea. Silti hän tietää, mitä Görtzalleelta – siis Jörtzalleelta – löytyy: vaihto-opiskelijoiden suosima asuntolakatu kaupungin eteläosassa.

Armotonta hiillostusta. Se on luonnehdinta, jota stipendiaattiohjelman vetäjä James Painter käyttää kertoessaan meille opiskelusta Oxfordin yliopistossa. On ensimmäinen koulupäivä, ja yhdentoista hengen kansainvälinen stipendiaattiryhmämme on pysähtynyt kävelykierroksella keskelle Corpus Christi collegen sisäpihaa.

Berkeleyssä on tänä syksynä kiivailtu rahasta. Kulujensa kanssa painiva journalismikoulu aikoo ottaa käyttöön uuden maksun, joka nostaa tutkinnon hintaa 15 000 dollarilla eli noin 12 000 eurolla. Opiskelijat pitävät sitä katastrofaalisena, koska lukukausimaksu on kallis nykyisilläkin hinnoilla.

Nyökyttelin. Kyllä, juuri näin, ymmärrän. Professori on juuri kommentoinut tutkimussuunnitelmani sisältöä. Todellisuudessa, minulla on vain etäinen aavistus siitä, mitä hän on juuri sanonut. Kuten myös monilla muilla luokkahuoneessa olijoilla: professori on kovin mumisevaa sorttia. Ja minun saksankielentaitoni on vajavainen. Toki voisin myöntää, etten saanut kaikesta kiinni, mutta aina en jaksa. Tuntuu tyhmältä, kun ei tajua. …