Moni siellä Suomessa näyttää olevan huolissaan maan henkisestä ja aineellisesta tilasta sekä Suomen maineesta maailman silmissä. Selvitin jälkimmäistä hieman, täällä maailmalla kun olen.

Lokakuun lopussa ystäväni kävi Shanghaissa yhdeksän kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Vauva, suloinen kummipoikani Ilja, oli suuri tähti. Kun kävelimme kaupungilla, aikuiset hihkuivat hänet nähdessään. He polvistuivat rattaiden viereen, ojensivat selfiekepin ja hymyilivät vauvan kanssa räps räps.

Kipitän metron portaat ylös tavaksi tulleella koulureitilläni Etelä-Harlemin pysäkiltä Morning Heightsia ja Columbian yliopistoa kohti. Kiirettä pitää, vaikka syyslukukausi on viimeisiä luentoja vailla paketissa, ja mieli askartelee edessä olevan kirjanpidon kurssin loppukokeen ja graduksi täällä tehtävän juttuprojektin kysymyksissä.

Huoli on tuoreessa muistissa vieläkin. Ennen elokuun lopun muuttoamme Berliiniin kahdeksanvuotias poikani kävi koulua Helsingissä parin viikon ajan. Niiden päivien aikana arkea varjosti epämiellyttävä turvattomuuden tunne. Lähikoulussamme toisluokkalaisille ja heitä vanhemmille lapsille ei ole iltapäiväkerhopaikkoja, mikä tarkoittaa, että suuri joukko varsin pieniä lapsia viettää koulupäivän jälkeisen ajan ilman aikuisen valvontaa. Koska sekä minä että lapsen …

Amerikka. Maailma, jossa ei pärjää ilman autoa. Ja sillä autolla onkin sitten ajettu. Sinne autoon mahtuu oikea maailma.