On helppoa katsoa Kiinaa niin kaukaa, että yksityiskohdat menevät suttuisiksi. Kun maassa asuu 1,34 miljardia ihmistä, yksittäisiä kasvoja on vaikea muistaa. En voi sille mitään, että vieläkin hetkittäin tuntuu, että kaikki kiinalaiset näyttävät ihan toisiltaan. Kun luen paikallisia uutisia, mietin, ajattelevatko he itsekin jollain tapaa samoin.

Tää Kiina on ihan mieletön. Mietin, pitäisikö sanoa järjetön, mutta ei. Varmasti täällä joku järki on ihan kaikessa. Tulin tänne, pysyn vuoden, jotta käsittäisin edes vähän.

Viime viikkojen Kiina-uutiset ovat olleet taas yhtä horroria. Formaldehydiä kaaleissa, kuolleiden vauvojen lihaa potenssilääkkeissä, tapaus Sokea Lakimies Chen, sotaisaa uhittelua Filippiineillä, lisää itsensä tuleen sytyttäviä tiibetiläisiä, sensuuripelleilyä verkossa, ilmanlaatu tasolla johon eivät riitä mitkään mittarit. Ja sieltähän se lennähtää, sosmediasta, tiivis analyysi Kiinasta: vittu mikä maa. No niinpä.

Oli voimakas kokemus lukea Riikka Pulkkisen Totta Shanghaissa, joka roihahti kevääksi ja kirsikkapuiksi huhtikuun alussa. Kirjan kieli on napakka, havainnot kuin vanhan ja viisaan naisen. Kiinassa luettuna siitä tuli minulle tarina läntisestä elämästä ja ajattelusta. Siitä, jonka valinnat, perheet, tragediat, rakkaudet ja kadut ovat omiani. Sekin leikki, joka isoisällä ja lapsenlapsella on kirjassa: valitaan ratikassa …

Taloutta käsittelevillä luennoilla se on Kiinan nousu. Yhteiskuntatieteilijät kirjoittavat sen usein Kiinan ”nousu”. Aatehistoriassa opitaan Kiinan tuhatvuotiset perinteet ja vahvat arvoasetelmat. Filosofian tunneilla keskustellaan Kiinan arvotyhjiöstä.