Kolme ja puoli kuukautta sitten suljin toimitusjärjestelmän, uutiskuvavaihdon ja työsahköpostini viimeistä kertaa ainakin vuodeksi. Kymmenen uutisten lopputunnus ilmoitti, että olisin nyt virallisesti opiskelija. Toimittaja piti jättää Suomeen, sekä Kiinan että säätiön käskystä. Kirjautuessani ulos tietokoneeltani ja sanoessani pimeässä elokuun yössä ”hei” vahtimestarille, tuntui kuin olisin katkaissut napanuorani. Olisin nyt omillani, ilman systeemiä, joka syöttäisi minulle …

”Isoisoäitini oli viimeisen dynastian prinsessa”, kiinalainen ystäväni kertoi minulle eräänä päivänä ohimennen. Kuuntelin tarinaa hämmentyneenä, epäluuloisenakin. ”Mutta hän ei siis ollut keisarinnan lapsi, vaan jonkun vähäisemmän hovin jäsenen”, ystäväni selitti. Jalkavaimon tytär, ehkä.

Lähes päivälleen vuosi sitten istuin hotelli Pasilan aulabaarissa juomassa kuohuviiniä. Kello kävi ehkä yhtä päivällä, tuskin sitäkään. Olin herännyt ennen aamuneljää. Ihmisiä valui lounaalle, tuli ja meni huoneisiinsa. Meitä oli muutama. Nauroimme sitä hulluudensekaista naurua, joka syntyy hetkissä, joina muu maailma tuntuu kulkevan suorassa ja sinä itse vinossa.

Älä laita koko elämääsi sinne Facebookiin, sanoo meidän äiti aika usein. Yritän olla laittamatta – ja silti huomaan, että siellä se kuitenkin on. Selasin eilen stipendiaattivuoden statuksiani läpi ja mietin, miten tästä haikeudesta voi edes teoriassa toipua niin, että kolmen viikon kuluttua pystyisin kertomaan Suomessa napakalla päälauseella, et miten hei se Kiina. Hyvinhän se, sanon. …

Ja tapahtui näinä päivinä, että Fudanin johdolta kävi käsky, ettei raskaaksi tulevia opiskelijoita enää potkita ulos yliopistosta. Luokan edessä seisova professori on iloinen – tätä on moderni kehitys, hän sanoo ja liki hypähtelee puhujakorokkeella. Hän käyttää mikrofonia, vaikka luennolla on tänään vain kolme ihmistä – normaalisti meitä on kymmenen. ”Toki silti pitää muistaa, että opiskelijalle …