Kipitän Finnairin koneelta vauhdilla John F. Kennedy -lentokentän käytävien läpi. New Yorkin pääkenttä lukeutuu maailman ruuhkaisimpiin ja JFK on juuri esitellyt nurjempaa puoltaan: reilun vartin etuajassa saapuneen Helsingin-lennon matkustajat joutuivat odottelemaan koneessa kentän reunalla 25 minuuttia putkipaikan vapautumista. Melkoista tehottomuutta näin isolta kentältä, ajattelen kävellessäni, ja lähetän mielessäni tsemppiterveiset matkatovereille, joille tuli kiire jatkolennolle – …

”Bronxiin? Haluatteko todellakin mennä Bronxiin”? Hotellin ovimies katsoo minua ja kurssikaveriani Päivi Ängeslevää epäuskoisesti. Hyppäsimme vahingossa väärään metroon ja etsimme nyt nopeinta reittiä Bronxiin. Päädyimme Manhattanin yläkaupungilla, jossain sadannen kadun ja Harlemin välissä. Olimme matkalla kotiin, Yankee Stadiumin naapuriin. Oikea metroasema löytyi lopulta, hotellin ovimiehen avustuksella.

Otan D-junan Bronxiin. Juna ohittaa 161-kadun aseman, jossa minun pitäisi jäädä pois, ja pysähtyy vasta parinkymmenen korttelin päässä. Paikallinen opiskelija neuvoo ottamaan D-junan takaisin.

Kun ukrainalaiset ryntäsivät presidentti Viktor Janukovytšin honkapalatsiin, jäi heistä takuulla moni ihmettelemään kalliita kalusteita ja eksoottisia eläimiä. Osa kuitenkin näki papereita palatsin järvessä. He kahlasivat veteen pelastakseen presidentin jälkeensä jättämät asiakirjat. 

Runsaat kolme viikkoa on vierähtänyt valmistujaisistamme. Columbian yliopiston campus täyttyi tuolloin tuhansista opiskelijoista ja heidän ylpeistä sukulaisistaan. Vaaleansinisissä kaavuissa ja tyypillisissä neliön muotoisissa päähineissä me runsaat 300 journalistikoulun vastavalmistunutta marssimme paikoillemme yhdeksän muun Columbian koulun opiskelijoiden kanssa mahtipontisen musiikin tahdittamana. Ennen varsinaisten juhlallisuuksien alkua vaaleansinisen opiskelijamassan yllä pomppoillut rantapallo symboloi tapahtuman vapautunutta tunnelmaa.