Olen jo tottunut siihen, että Berkeleyssä jalkakäytävällä saattaa yllättäen olla parinkymmenen sentin kohouma tai karmea kuoppa. Tai että pihat ovat kaikilla vähän sinne päin. Että taloissa on yksinkertaiset ikkunat ja kaasulämmitys, jota tyypillisesti käytetään panemalla se päälle kun sisällä villapaidasta huolimatta tulee vilakka.

Joululomalla kylään tulleille perheenjäsenille se oli yllätys. “Maailman mahtavin maa, ja tällaisia taloja ja teitä”, isäni hämmästeli.

Ei käynyt kiistäminen. Berkeleyssä suurin piirtein joka toinen talo kaipaa julkisivuremonttia.

Itselle rakkaiden paikkojen esitteleminen toiselle on aina vähän jännittävää. Näkeekö hän saman kuin minä, ymmärtääkö miksi juuri tässä kohdassa hengitän vähän syvempään.

Kaupungit, paikat ja maisemat ovat enemmän tunteita kuin kokemuksia. Voin totta kai listata niin sanotut näkemisen arvoiset asiat, jotka yleensä löytyvät myös hyvin tehdyistä matkaoppaista. Omien kohokohtien monistaminen on vaikeampaa. En osaa sanoittaa, miltä tuntuu seisoa mantereen reunalla ja tajuta, että valaiden valtatie kulkee tänään tässä. Niiden puhaltamat vesisuihkut nousevat ja laskevat, ja tekee mieli nauraa ääneen, tai ehkä sittenkin itkeä.

Berkeleyn-vuoteni on aika tarkalleen puolessa välissä. Päivästä riippuen ajatus on joko lohdullinen (Vielä toinen puoli jäljellä!) tai lamaannuttava (Edellinenkin puoli vuotta hujahti hetkessä!). Syyslukukaudella tein pelkästään journalismikoulun kursseja lähinnä siitä syystä, että alun byrokratiaan ja orientaatioon meni niin valtavasti aikaa, ettei muiden laitosten kursseja ehtinyt etsiä ja kokeilla silloin kuin olisi pitänyt. Kevätlukukaudella ajattelin korjata tilanteen ja hankkiutua kuuntelemaan huippuyliopiston parhaita luennoitsijoita. En liene ainoa, joka on lukenut listauksia: astronomian johdantokurssin 732-paikkainen sali oli ääriään myöten täynnä. Professori Filippenko soitti luennon aluksi Pink Floydia ja lupasi käyttää jokaisella luennolla erilaista, kulloiseenkin teemaan sopivaa t-paitaa. Filippenkon ohella eniten kehuttuihin opettajiin kuuluu Robert Reich, joka oli Yhdysvaltain työministeri vuosina 1993–1997. Hänen talouspolitiikkaa käsittelevä kurssinsa alkaa perjantaina. Huippuvetäjien lisäksi valitsin pari vieraiden laitosten kurssia niiden sisällön perusteella. Kävin jo kuuntelemassa seminaaria puolueiden presidenttiehdokkaiden nimityksistä ja meilailin merigeologian professorin kanssa kurssista, jolla käsitellään meriin liittyvää uutisointia. Journalismikoulun tarjonnasta olen valikoinut visuaalisen journalismin jatkokurssin, multimediaa, datajournalismia ja editointia. Tekisi mieli mahduttaa ohjelmaan myös tutkivan journalismin kurssi, jota opettaa huikeasta journalistiurastaan tunnettu Lowell Bergman.

Täällä suositellaan yleisesti ottamaan neljä viisi kurssia per lukukausi. Omassa kalenterissani on nyt yhdeksän viikkomerkintää, joiden lisäksi kevään tehtävälistalla ovat San Franciscon kaupunginosien kouluaminen yksi kerrallaan, pari kolme viikonloppuvaellusta, Havaijin-matka, tarpeeksi hitaita aamuja ja päiviä, joina ei tekisi paljon mitään. Voi olla, että viimeisestä pitää luopua.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Täytyy lähteä, jotta voi palata - 03.06.2015
• Kirja on toimittajabrändin peruskivi - 23.04.2015
• Mikä tekee opettajasta hyvän? - 11.03.2015
• Poliisi on (joidenkin) ystävä - 02.01.2015
• Amerikkalainen mediadieetti - 25.11.2014
• Kannattaa olla tähtiainesta - 21.10.2014
• Tämä on alku - 23.09.2014