Maaliskuun alussa osallistuin Lontoossa UK Media Freedom Forum -konferenssiin. Defending Democracy: Countering Disinformation & Navigating AI -tilaisuuden päätteeksi toimittaja ja tutkija Julie Posetti esitteli UN Womenin toteuttaman tutkimuksen Tipping Point: The Chilling Escalation of Online Violence Against Women in the Public Sphere tuloksia.

Ukrainan journalistiliiton puheenjohtajan Sergiy Tomilenkon puheenvuoro oli myös vaikuttava. Myöhemmin maaliskuussa Tomilenko tuli käymään IPI:n toimistolla, joten pääsin tapaamaan hänet kunnolla.

Media-alalla tai toimittajana työskentelevistä naisista 75 prosenttia on kokenut verkkoväkivaltaa töitä tehdessään. 42 prosentin kohdalla verkkoväkivalta on eskaloitunut verkon ulkopuolella tapahtuvaksi häirinnäksi tai hyökkäykseksi, kuten fyysiseen pahoinpitelyyn, vainoamiseen tai sanalliseen häirintään.

Hälyttävää on, että verkkoväkivallan eskaloitumista kokeneiden osuus on yli tuplaantunut vuodesta 2020, jolloin vastaavanlainen tutkimus viimeksi toteutettiin. Posetti sanoi hyvin: ”There is nothing virtual about online violence.”

Tällä kertaa tutkimus kartoitti myös tekoälyn roolia verkkoväkivallan toteuttamisessa.

Viimeksi viittasin tekstissäni Sokrateeseen (vas.), joka oli läsnä myös British Museumissa.

Tammikuussa maailmalla uutisoitiin laajasti Elon Muskin X:n Grok-tekoälybotista, joka oli käyttäjien pyynnöstä luonut oikeiden valokuvien pohjalta syväväärennettyjä alastonkuvia sekä seksualisoivaa sisältöä pääosin naisista mutta jopa lapsista. Kritiikkivyöryn seurauksena Grokin kuvamuokkaus siirrettiin maksumuurin taakse, ja Musk sekä X alkoivat hyötyä taloudellisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvasta verkkoväkivallasta. Grok riisui myös toimittajia.

Broligarkia

Tekoäly on mullistanut toimittajan työn, mutta samalla toimittajiin kohdistuvan väkivallan. Nämä asiat eivät elä erillään toisistaan. Käytän työssäni työkaluja, joita voitaisiin käyttää melko vaivattomasti minuun kohdistuvaan seksuaaliväkivaltaan.

UN Womenin tutkimuksen mukaan 19 prosenttia naistoimittajista ja media-alalla työskentelevistä naisista on kokenut verkkoväkivaltaa, jonka toteuttamiseen on käytetty tekoälyä.

Tutkimuksen tekijät näkevät tässä kaksi haastetta: tarvitaan työkaluja, joilla tekoälyavusteinen verkkoväkivalta voidaan tunnistaa ja raportoida tehokkaammin sekä tiukempaa regulaatiota teknologiayrityksille, jotta niiden kehittämiä palveluita ei voitaisi käyttää sukupuolten välisen tasa-arvon, demokraattisen osallistumisen ja sananvapauden heikentämiseen.

Ehdinpä myös jatkaa Wienin nähtävyyksiin tutustumista. Itävallan kansalliskirjastoa pidetään yhtenä maailman kauneimmista.

Tällä hetkellä tekoälyllä tuotettu väkivalta vain lisää Big Tech -yritysten ja Muskin kaltaisten teknomiljardöörien, broligarkian, valtaa. Broligarkit voivat melko vapaasti normalisoida naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, joka on samalla tehokas keino hiljentää kriittisiä ääniä. Vaikka esimerkiksi Grokin toiminnasta on aloitettu tutkinta, mahdolliset rangaistukset ovat lähinnä sakkoja. Ne ovat toki isoja, mutta broligarkeille lopulta pikkusummia.

Posetin esitelmän jälkeen mietin pakostikin omalla kohdallani sitä, haluanko ottaa riskin, että olen jonain päivänä vastaavanlaisten hyökkäysten kohteena. Mikäli tekoälyä ei aleta tiukemmin ja tehokkaammin reguloimaan, näen itse vaarana, että Grokin kaltaiset tapaukset alkavat ohjata nuorten naistoimittajien ammatinvalintoja. Eikä tietenkään vain toimittajien, vaan ylipäänsä sellaisten tyttöjen ja naisten, jotka olisivat kiinnostuneita mistä tahansa julkisen sfäärin ammatista.

Kävin maaliskuussa ensimmäistä kertaa Tonavansaarella ja näin kauniin auringonlaskun.

Miten meni Prahassa?

Viimeksi kerroin olevani matkalla Prahaan tapaamaan IPI-kollegoja sekä median edustajia ja poliitikkoja ja keskustelemaan hallituksen suunnittelemasta muutoksesta yleisradiotoiminnan rahoitukseen. Reissu meni hyvin, mutta Tšekin tilanne huolestuttaa. Voisi sanoa, että maa on omanlaisessaan keikahduspisteessä.

Lähes kaikissa tapaamisissa toistui sama kysymys: miksi muuttaa järjestelmää, joka toimii. Joku vitsaili tästä, että tällaiselle pohdinnalle on jo keksitty oma aatteensa: konservatismi. En muista kuka, mutta saatiin hyvät naurut.

Tapaamisten keskeinen kysymys ei toki nojaa mihinkään aatteeseen, vaan siihen todellisuuteen, että tšekkiläiset ovat olleet tyytyväisiä nykyiseen järjestelmään. Kansalaiset maksavat televisio- ja radiomaksunsa toisin kuin esimerkiksi Puolassa, jossa järjestelmää on pyritty uudistamaan siksi, että taloudet eivät maksa maksuja.

Prahan vanhankaupungin raatihuoneen astronominen kello on yksi maailman vanhimmista vastaavista. Se otettiin käyttöön vuonna 1410.

Median edustajat pitivät erittäin ongelmallisena sitä, ettei hallitus ole suostunut keskustelemaan heidän kanssaan suunnittelemistaan muutoksista. Tapaamisissa nousivat esiin kaksi hallitukselta kuultua perustelua järjestelmän muutokselle: äänestäjät toivovat sitä, ja järjestelmä on epäreilu. Median edustajat pitivät näitä perusteluja lähinnä naurettavina.

Vierailumme aikana saimme myös tietää, että hallitus valmistelee omaa versiotaan muun muassa Georgiassa ja Venäjällä voimassa olevasta foreign agent -laista, jolla edellä mainitut maat rajoittavat myös lehdistönvapautta. Tšekissä lain vaikutukset mediaan ovat toistaiseksi epäselvät. Huolestuttavaa toki on, että yksi pääministeri Babišin sananvapauden neuvonantajaista on venäjämieliseksi kuvailtu poliitikko Natálie Vachatová.

Prahasta tuli yksi suosikkikaupunkejani!

Maaliskuun lopussa Tšekin hallitus sitten ilmoitti aikovansa jättää lakiesityksen, joka vapauttaisi tietyt ihmisryhmät televisio- ja radiomaksujen maksuvelvollisuudesta palauttaen yleisradiotoiminnan rahoituksen vuoden 2024 tasolle. Mikäli esitys menee läpi, seuraukset olisivat tuhoisia Tšekin televisiolle ja radiolle. Hallituspuolue SPD:n puheenjohtaja Tomio Okamura sanoi, että tämä on ensimmäinen askel maksujen poistamiseksi kokonaan.

Reissussa viisastunut

Lontoo ja Praha olivat ensimmäiset kansainväliset työmatkani, ja niiden välissä oli vain muutama päivä. Kävin myös ensimmäistä kertaa molemmissa paikoissa.

Kuten kollegoillekin sanoin: en tiedä missä kiven alla olen elänyt. En tiennyt, että Iso-Britanniassa on erilaiset pistorasiat kuin Euroopassa. Siispä Lontooseen saavuttuani jouduin heti säätämään latureiden kanssa. Puhelimeni akku oli hotelliin saavuttuani melkein lopussa, ja siellä minulle selvisi, että huoneeni seinässä on pelkästään USB-A-portti, kun kaikki laturini ovat USB-C-latureita. Tämä oli henkilökohtainen keikahduspisteeni, joskin mieto sellainen, aikaisen lennon ja kaiken muun säätämisen jälkeen.

Respan työntekijät eivät osanneet auttaa, joten kävin ostamassa laturin, joka ei lopulta ladannut läppäriäni, koska seinän USB-portin virta oli liian matala. Lähikaupassa adapterit olivat myös lopussa, mutta sain lopulta sellaisen respasta eri työntekijältä.

Big Benin lisäksi sain viimein nähdä punaisen puhelinkopin omin silmin.

Konferenssipäivät olivat pitkiä. Silti halusin nähdä edes vähän kaupunkia. Ensimmäisenä sumuisena iltana kävin katsomassa Big Beniä ja kiersin samalla muut lähellä olevat nähtävyydet. Muistan alakoulussa katsoneeni enkun oppikirjasta Big Benin kuvia ja miettineeni, ettei minulla varmaan koskaan tule olemaan mahdollisuutta nähdä tornia oikeassa elämässä. Vaikkei se lopulta ehkä ollutkaan omasta mielestäni niin vaikuttava nähtävyys kuin päässäni olin kuvitellut, oli kokemus minulle tärkeä, ja muistan sen ikuisesti.

Prahan matka oli tapaamista tapaamisen perään, ja vietimme kaupungissa vain yhden yön, joten ainoa vapaa hetkeni oli saapumispäivän ilta. Kiertelin pari tuntia yksin keskustassa ja ihastelin kaupunkia. Jälkeenpäin harmitti, etten päättänyt ottaa muutamaa vapaata ja jäädä vähäksi aikaa.

Toisaalta paluumatka oli ehkä elämäni paras junareissu. Vietimme sen yhdessä työkaverini sekä kahden tšekkiläisen median edustajan kanssa ravintolavaunussa, jossa opin paljon niin Tšekistä kuin Keski-Euroopan maiden historiasta sekä ihan vain elämästä. Junan saavuttua Wieniin ravintolavaunun työntekijä taiteili paperista minulle sekä kollegalleni vielä paperiruusut. Omani aion kehystää Suomessa.

Seuraava työmatkani vie minut huhtikuussa Italian Perugiaan kansainvälisille journalismifestivaaleille, kunhan toivun sitkeästä flunssasta, jollaisen viimein sain heti huhtikuun alussa. Lontoon ja Prahan kokemuksista viisastuneena päätin, että tämän matkan päätteeksi jään muutamaksi päiväksi Roomaan. Ensi kerralla siis toivottavasti luvassa italialaista tunnelmaa. Arrivederci!

Olen nauttinut keväästä lukuisissa wieniläisissä puistoissa. Kävin katsomassa kirsikkapuiden kukintaa japanilaisessa Setagayaparkissa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pohdintoja Prahan-junassa - 16.03.2026
• Tunteita laidasta laitaan - 11.02.2026