Seison lontoolaisen yksityisklubin aulassa, ja aivoni lyövät tyhjää. Olen juuri aloittanut lauseen, jota en saa lopetettua. Se on hämmästyttävää, sillä olen kysymässä tietä vessaan. Syytän Kate Foxia. Hän on oxfordilainen antropologi, joka on kirjan Watching The English olen juuri lukenut. Se on viihdyttävä ja nokkela opus, jossa Fox tarkkailee englantilaisia erilaisissa arkisissa tilanteissa ja selittää, …

”Tällä alueella asuu hyvin toimeentulevia sinkkuja ja pariskuntia, jotka nauttivat suurkaupunkielämästä. He tekevät töitä asiantuntijoina bisnes-, laki-, it- ja viihdealalla. Asukkaat kuntoilevat säännöllisesti, tarkkailevat syömisiään ja ostavat luomua hyvin varustelluista ruokakaupoista. Arjessa rahaa kuluu vaateostoksiin, matkusteluun, Starbucks-kahviin ja hemmotteluhoitoihin. Keskimääräinen vuosiansio on 75 000 dollaria.”

Olen vasta täällä ymmärtänyt, että en ollut koskaan lukenut hyvää tai edes keskinkertaista pitchiä, saati kirjoittanut sellaista itse. Pitch on suoraan käännettynä myyntipuhe, jolla vakuutetaan esimies tai juttua ostava lehti idean erinomaisuudesta. Amerikkalaisissa aikakauslehdissä koko sisältöprosessi pyörii niiden ympärillä, mutta ne ovat tavallisia myös sanomalehdissä – sekä kirjoittajat että kuvaajat pitchaavat ideoitaan kirjallisesti. En muista, …

Viimeiset harjoitukset ovat sunnuntaina, pari tuntia ennen ensimmäistä keikkaa. Kuoronjohtaja CJ:llä on enää yksi huomautus: ”Tässä Red, red rosen -kohdassa ne, jotka eivät ole native speakers, voisivat hieman tarkistaa ääntämystään”.  Brittiläisen kohtelias viesti tulee perille. Olen ryhmän ainoa vieraskielinen.

“Tekeekö hän siellä muuta kuin syö saksalaiset ravintolat tyhjäksi? “ kuului sarkastinen kysymys Facebook-seinälläni. Myönnän, olen se ihminen joka ottaa kuvia ruoka-annoksistaan. Ja kyllä, jaan näitä kuvia satunnaisesti myös sosiaalisessa mediassa. Ruoka kiinnostaa.