En muista milloin olisin törmännyt yhtä moneen muovikannella suljettuun pahvimukiin kuin viimeisten kuukausien aikana täällä New Yorkissa. Ne kuuluvat Upper West Siden aamuruuhkissa puikkelehtivien kahvijanoisten ohikulkijoiden perusvarustukseen. Myös Columbian Yliopiston campuksen kymmenkunta kahvilaa puskee kilpaa kahvista höyryäviä mukeja kofeiiniriippuvaisille opiskelijoille ja professoreille, jotka hörppivät niistä esteettömästi luentojen aikana. Ympäristötietoisimmat ovat siirtyneet kertakäyttömalleista termospulloihin.

Amerikkalainen kahvimukikulttuuri heijastaa monin tavoin ison omenan arvomaailmaa. Kahviloihin ei pysähdytä tuntikausiksi parantamaan maailmaa vaan niistä haetaan mukaan tehokkaaseen työpäivään tarvittava ”kofeiinikiksi”, jonka baristat valmistavat mieltymystesi mukaiseksi. Starbucksin kaltaisen pikakahvilan tarjoama valtava valinnanvapaus voi aluksi hämmentää. Kestää auttamatta tovin ennen kuin paikalle vaeltanut räätälöi mielessään haluamansa kahvipavun, maidon, mukin koon ja makusiirapin muodostaman kokonaisuuden. Kun sitten vuorollasi ilmaiset selvästi ja jahkailematta toivomuksesi ja vielä lisäät juomarahan kaupan päälle, olet kiitettävästi toiminut amerikkalaisen tehokkuuden ja päättäväisyyden ihanteen mukaan.

Valintojen eteen joutuu täällä jatkuvasti myös toimittajakoulussa. Inboxiin saapuu lähes päivittäin ilmoituksia mediamaailmassa uraa luoneiden entisten columbialaisten pitämistä luennoista, debateista tai harjoittelupaikkojen esittelyistä. Opiskelijan tulee noukkia kalenteriinsa päämääriinsä sopivat vaihtoehdot. Viikon aikataulun suunnittelussa joutuu jatkuvasti punnitsemaan kumpi on hyödyllisempää: istua tietokoneen ja kirjan edessä kirjastossa vai osallistua näihin ylimääräisiin koulun järjestämiin tapahtumiin. Töiden määrä puhuisi ensimmäisen vaihtoehdon puolesta mutta ainutkertainen mahdollisuus verkostoitua ja  kuulla viimeisemmistä mediamaailman trendeistä on monesti ehdottomasti houkuttelevampi tapa viettää arkipäivät.

Monet näistä esityksistä ymmärrettävästi käsittelevät silmiemme edessä tapahtuvaa median murrosta. Ammattilaiset saapuvat kertomaan tavoista, joilla heidän mediatalonsa pyrkivät pysymään hengissä internetin armottomalla aikakaudella. Paneeleissa pohditaan myös sitä, miten toimittajakoulujen tulisi sopeutua virtuaalimaailman asettamiin uusiin haasteisiin. Tärkeä ja toistuvasti esiin otettu aihe on myös toimittajien turvallisuus, sillä viimeisten kahden vuoden aikana toimittajia on tapettu maailmassa enemmän kuin koskaan journalismin historiassa.

Lokakuun lopulla kävin kuuntelemassa paneelia, jossa pohdittiin miten toimittajakoulut voisivat valmistaa  opiskelijat digitaalisen journalismin haasteisiin. Lavalle nousivat Gawkerin Joel Johnson, Quarzin Mitra Kalita ja Financial Times-julkaisusta uskomattomaan menestykseen ponnahtaneeseen Buzzfeediin siirtyvä Stacy-Marie Ishmael. Paneelia veti Quartzin Kevin Delaney, joka on tällä hetkellä Columbia Journalism Schoolin ”Professional-in-residence”.

Delaney aloitti keskustelun vertaamalla digitaalisen journalismin opinsaloja maataloudessa paljon käytettyyn mestarinoppimetodiin.  Tipujen sukupuolen oppii määrittämään kuulemma vain tutkimalla tarpeeksi monen tipun sukupuolielimen ja tarkistamalla tulkintansa paikkansapitävyyden mestarilta. Näin myös digitaalisen journalismin tärkeisiin jippoihin harjaantuu vain tekemällä ja ottamalla vaari kouliintuneen online-mediajulkaisun toimitussihteerin ohjeista.  Oppikirjat eivät näes pysy mukana nopeassa kehityksessä.

Joel Johnsonin mukaan toimittajan tulee virtuaalisessa maailmassa ajatella yhä enemmän kuinka hän puhuttelee lukijoitaan ja  minkälaisilla otsikoilla hän saa koukutettua verkkonavigoijat lukemaan kirjoittamansa. Hän ennustaa keskimittaisten juttujen kuolevan, koska lukijat näkevät hyötyvänsä eniten joko nopeasti selattavista, lyhyistä ja ytimekkäistä uutisjutuista tai pidemmistä, selventävistä analyyseistä maailman tapahtumista. Ishmael puolestaan painottaa online-julkaisuja pyörittävien tarpeellista kykyä aistia mitä ihmiset haluavat ylipäänsä ammentaa internetistä. Buzzfeedin menestyksen takana ovat esimerkiksi kissavideot. Näillä kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa leviävillä viattomilla klipeillä online-portaali narraa nettisurfaajat sivustolleen. Lukijat houkutellaan klikkaamaan eteenpäin mehevillä otsikoilla. Ja mitä enemmän klikkauksia, sitä paremmat mahdollisuudet julkaisulla on vakuuttaa mainostajat ja taata liikevaihto.

Tällä viikolla kävin kuuntelemassa Committee to Protect Journalists –järjestön johtajaa Joel Simonsia, jonka kirja The New Censorship: Inside the Global Battle for Media Freedom on juuri ilmestynyt. Simonsin mukaan median kriisi on vaikuttanut huolestuttavasti toimittajien turvallisuuteen ja sananvapauteen. Ennen toimittajat olivat tiedon ”portinvartijoita” – nyt he rypevät identiteettikriisissä samalla kun internet pursuaa tietoa, jonka totuudenmukaisuutta on yhä vaikeampi todistaa. Lisäksi sensuuri on lisääntymässä autoritäärisissä valtioissa, jossa johtajat kontrolloivat mitä on luettavissa ja monitoroivat sosiaalista mediaa. He oikeuttavat valtion väliintulon vetoamalla kansainvälisesti määriteltyihin termeihin kuten terrorismiin ja painottavat rooliaan turvallisuuden takaajina. Simons kutsuu näitä sananvapauden valvojia demokraattoreiksi. Esimerkkinä hän mainitsee Hugo Chavezin, joka kansan tuella sai median totaalisesti haltuunsa. Turkin Erdogan ja Egyptin Al-Sisi ovat saattaneet toimittajia vankilaan vedoten terrorismin uhkaan.

Simons mainitsee kirjansa lopussa kymmenen strategiaa, jotka voisivat auttaa taistelussa informaatioaikakaudella lisääntyvää, järjenvastaista sensuuria vastaan. Hänen mukaansa demokraattoreiden tunnistaminen on ensimmäinen askel. Myös toimittajien turvallisuuden takaaminen konfliktialueilla, valtion valvonnan vähentäminen ja sananvapauden puolestapuhujien verkostoituminen ovat hänen mielestään tärkeitä askelia tilanteen korjaamiseksi. Ne vaikuttavat kuitenkin varsin naiiveilta ja liian toiveikkailta aikana jolloin maailma seuraa kauhulla brutaalin ISIS-liikkeen esiinmarssia Lähi-idässä ja Putinin uhkailuja.

Muutama viikko sitten kävin myös kuulemassa ISIksen tappaman amerikkalaisen freelance-toimittajan James Foleyn yhteistyökumppaneiden välistä keskustelua koulullamme. Siellä puhujat myönsivät etenkin freelancereiden turvattoman tilanteen aikana, jolloin mediatalot irtisanovat, pitävät jäljellä olevat toimittajansa visusti toimituksissaan ja maksavat reportaaseista edullisille freelancereille. Useilla näistä ei ole varaa kalliisiin vakuutuksiin, saatikka suuren mediatalon luomaa turvaverkkoa. James Foleyn ja Steven Stoloffin kohtalo on tästä karmaiseva esimerkki.

Ei ole ihme, että toimittajakouluissa aprikoidaan median kriisiä ja etsitään toimivia tapoja, jolla laatujournalismi voisi elättää itsensä ja palvella demokratiaa huolestuttavalla tavalla polarisoituvassa maailmassa. Jokaisen toimittajaopiskelijan haave tietenkin on että journalismin työmarkkinoilla olisi yhtä paljon valinnanvaraa kuin Columbia Journalism Schoolin viikko-ohjelmissa tai pikakahviloiden makulistoilla. Toistaiseksi tarjolla on kuitenkin vain mukiinmeneviä, alipalkattuja harjoittelijapestejä tai hyppäys freelance-journalismin epävarmaan maailmaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ohi on… - 15.06.2015
• Saippuakuplia ja poliisiväkivaltaa – Tuoreimmat muistot juuri päättyneestä opiskeluvuodestani - 18.05.2015
• Pyrähdys Washington DC:hen tutustumaan amerikkalaisen demokratian kyseenalaistajiin - 17.03.2015
• Kun metropoli yhtäkkiä hiljenee… - 03.02.2015
• Uusi osoitteeni on Manhattan - 10.10.2014