Vaihtoehtokulttuurien sulatusuuni

15.03.2013
In: UC Berkeley

VeeraLuoma-aho

Veera Luoma-aho opiskeli lukuvuoden 2012 - 2013 UC Berkeleyssä median uusia kerronnan muotoja ja tutkivaa journalismia.

Kaikki alkoi viitisenkymmentä vuotta sitten yhdestä pöydästä – samanlaisesta, joita Berkeleyn yliopistokampuksen Sproul Plaza on täynnä tänäkin päivänä. Opiskelijoiden kojujen reunustama aukio on arkisin kampuksen elävä keskus: joku pitää yksinäistä, vimmaista saarnaa, toinen tarjoaa ilmaista sarjakuvalehteä, yksi jakaa huojuvan pöydän takaa flaijerikutsuja mielenosoitukseen, joku rekrytoi opiskelijoita mukaan kristittyjen aasialaisten tai mustien naispuolisten bisnesopiskelijoiden toimintaan. Viereisellä nurmikolla saattaa treenata yliopiston urheilujoukkueen bändi.

Vuonna 1964 naapurikaupungissa San Franciscossa protestoitiin muun muassa mustien syrjintää sekä HUAC:a, epäamerikkalaista toimintaa tutkivaa komiteaa, vastaan. Se sähköisti tunnelman myös Berkeleyssä.

Huolestunut yliopiston johto kielsi kaiken opintoihin liittymättömän toiminnan kampusalueella. Lokakuussa kiellosta suivaantunut opiskelija Jack Weinberg pisti Sproul Plazalle pystyyn pöydän, jossa hän rekrytoi opiskelijoita mukaan kansalaisoikeusliikkeeseen. Poliisi pidätti Weinbergin ja sulki tämän poliisiautoon – mutta tuhannet opiskelijat ympäröivät auton ja estivät sen liikkumisen. Seuraavan kolmenkymmenenkahden tunnin tapahtumista syntyi liikehdintä, sananvapautta puolustava free speech movement, joka oli lähtölaukaus 1960-luvun radikaalille opiskelijaliikkeelle.

Tämä kaikki on osa Berkeleyn narratiivia, tarinaa, jonka avainkohtaukset Berkeleyn nykyisetkin opiskelijat oppivat nopeasti tuntemaan: Opiskelijaliikkeen johtohahmo Mario Savio pitämässä puhetta poliisiauton katolla. Poliisit kantamassa opiskelijoita ulos Sproul Hallista. Joan Baez laulamassa tuhansille opiskelijoille We Shall Overcome. Mustat pantterit myymässä kampuksen laidalla Maon punaista kirjaa. People’s Parkin valtaus. Yritykset pysäyttää Vietnamiin sotaan lähteviä sotilaita kuljettavat junat. ”Never trust anyone over thirty,” sanoi Jack Weinberg televisiolähetyksessä ja muuttui tavallisesta opiskelijapojasta 1960-luvun ikoniksi.

Kaikki tuntui tapahtuvan täällä. San Francisco oli jo 1950-luvulla ollut beat-sukupolven keskus, ja osa sen keskushahmoista, kuten Allen Ginsberg, Gary Snyder ja Jack Kerouac, asui Berkeleyssä. Kun hippikulttuuri syntyi myytin mukaan Haight- ja Ashbury-katujen kulmassa San Franciscossa 1960-luvulla, Berkeleystä tuli vastaavasti poliittisen radikalismin keskus. Samaan aikaan kun poliittiset aktivistit lähtivät bussilla marssille Washingtoniin, hipit eivät halunneet muistaa, että koko Washingtonia oli edes olemassa.

Joidenkin vuosien ajan Berkeley oli vaihtoehtokulttuurien sulatusuuni, jossa samoihin kortteleihin mahtui poliittisia radikaalien, hippejä ja mustia panttereita. Heitä yhdisti ainakin yksi asia: kaikki vastustivat Vietnamin sotaa.

1960-luvun lopulla liikehdintä radikalisoitui. Rauhanomaista muutosta hakevat vieraantuivat niistä, jotka näkivät itsensä ennen kaikkea hiekkana kapitalismin rattaissa. Eräs opiskelijaliikkeessä mukana ollut professorini ahdistui yhä militantimmaksi ja konfrontaatiota hakevammaksi muuttuneesta tunnelmasta – ja muutti kevättalvella 1968 sitä pakoon Pariisiin.

Lopulta kuvernööri Ronald Reagan lähetti Berkeleyyn National Guardin joukot. Mustavalkoiset kuvat ja filminpätkät ajasta muistuttavat kaupunkisotaa. Reagan sai liikkeen kuriin, hattuunsa sulan ja valittiin presidentiksi.

Poliittisista radikaaleista tuli professoreita, Silicon Valleyn johtajia ja poliitikkoja. Vaihtoehtoliikkeessä mukana ollut Alice Waters perusti idealistisen ravintolan, jolle radikaalit vähän naureskelivat – mitä radikaalia muka oli vihannesten syöttämisessä amerikkalaisille – ja aloitti Kaliforniassa tänä päivänä vahvan ruokaliiikkeen.

Hipeistä osa taisi jäädä hipeiksi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment