Olen alkanut vertailla: itseäni muihin, Suomea Saksaan, Eurooppaa Pohjois-Amerikkaan, ihmisiä toisiinsa. Ensimmäinen lukukausi journalismin muutosjohtamista, innovaatioita ja strategiaa on takana. Olen käynyt kerran New Yorkissa ja istunut sen jälkeen joka viikko keskiviikkoiltaisin (toisinaan myös tiistaisin) etäluennolla, tehnyt ennakkotehtäviä, osallistunut ryhmäkeskusteluihin ja täyttänyt palautelomakkeita.

Keskiportaan pomot yhdeksästä eri maasta kokoontuvat joka keskiviikko puhumaan journalismista etäluennolle. Toisinaan luentoja on myös tiistaisin. Luennot on hyvin järjestetty, eikä niiltä sovi myöhästyä minuuttiakaan.

Vertailua on vaikea välttää, sillä Suomi on erilaisempi maa kuin olin kuvitellut. Ainakin verrattuna kurssikavereideni kotimaihin Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Etelä-Afrikkaan, Kuubaan ja Kanadaan. Saksalaisiin ja romanialaiseen – ehkä myös brittiin – kulttuuriyhteyttä on vähän enemmän. Ehkä se on eurooppalaisuutta.

Loppusyksystä olemme pohtineet paljon identiteettiä, yhteisöä ja diversiteettiä. Ne tuntuvat olevan asioita, joita amerikkalaiset rakastavat pohtia. Millainen olen? Mihin yhteisöön kuulun? Millaisista taustoista muut tulevat? Onko työyhteisössäni liikaa vai liian vähän itseni kaltaisia ihmisiä? Entä lukijoissa ja haastateltavissa?

Ryhmäkeskustelussa Kanadan alkuperäiskansan jäsen kertoo oman maansa mediasta omasta näkökulmastaan, USA Todayn osastopomo pohtii, miten lehdessä otetaan huomioon latinalais-amerikkalainen yhteisö, ja kurssin opettaja kertoo määrittelevänsä itsensä intialaisten ja brittijuurtensa kautta. Minä katson peiliin ja pohdin omia sukujuuriani. Eivät ne kovin eksoottisilta tunnu, vaikka isoäiti olikin Karjalasta. Se, miten identiteetti suomalaisessa työyhteisössä tai sisällöissä näkyy, on aika pientä. Pitäisikö sen näkyä enemmän? En tiedä. Meidän perinteessämme kaikki, jossa toimittaja ajaa omaa etuaan, luetaan herkästi agendajournalismiksi ja sitä ei suomalaisessa mediamaisemassa pidetä arvossa. Siksi identiteettiluennoilla vaikein kysymys onkin mielestäni ollut: Mitä minä annan takaisin yhteisölleni? Yhdysvalloissa kysymys on relevantti. Moni ajattelee, että yhteisölle pitää antaa takaisin. Suomessa ajatus on vieras.

Kun kysyn amerikkalaisilta kurssikavereiltani, miten Yhdysvalloista tuli niin kahtia jakautunut maa, kaikki vastaavat samalla tavalla: ”Unohdimme toisemme”. Jatkokysymykseni kuuluu, mitä voisimme tehdä, jottei meille kävisi samoin. He vastaavat: ”Älkää unohtako toisianne, päästäkää riittävän moni ihminen ääneen, älkääkä tehkö medioistanne sellaisia, että ne sulkevat osan väestä ulos”.

Siksi tuntuukin järkevältä pohtia, ketkä medioissamme pääsevät ääneen. Keiden elämäntapa näytetään? Keiden valintoihin suhtaudutaan kriittisesti? Annetaanko erilaisille ajatuksille riittävästi tilaa? Tai kuten yksi luennoitsija kysyi: ”Pohtikaa sitä, keihin kohdistuu empaattinen katse – ja keihin ei.”

Tältä etäluento näyttää. Keskustelu on usein vilkasta ja puheenvuoroja on jonoksi asti.

Sen lisäksi, että medioissa mitataan käyntejä, tilauksia ja lukuaikoja, sisällöllistäkin analyysiä pitäisi muistaa tehdä. Kenestä kerroimme tässä kuussa? Kenestä emme?

Mittarit ovatkin olleet toinen asia, joita olemme syksyn aikana pohtineet paljon. Kurssillani opiskellaan johtamista, ja johtamista tehdään pitkälti tavoitteiden kautta. Jotta tavoitteisiin pääsemistä voidaan tarkastella, tulee olla jonkinlaiset mittarit: ne voivat olla lukuja, sisältöanalyysejä tai mitä vain on yhdessä sovittu. Mutta mittareiden pitää olla oikein.

”Sitä saa, mitä mittaa” on myös omalla kurssillani toisteltu lause. Jos mittaamme klikkejä, ohjaudumme tekemään klikkejä. Jos mittaamme lukuaikaa, teemme journalismia, jota kulutetaan mahdollisimman pitkään. Jos mittaamme pitoa, pyrimme tekemään sisältöjä, jotka pitävät lukijat tyytyväisinä pitkään. Oleellista olisi, että jokaiselle tavoitteelle olisi omat, juuri sille sopivat mittarinsa. Eivätkä ne ole kaikille samat. Aivan kuten ei hyvää johtamistakaan ole se, että kaikkia johdetaan samalla tavalla, ei hyvää tavoitteiden asettamista ole se, että kaikilla on samat mittarit. Oikeiden mittareiden asettaminen vaatii ajatustyötä ja mikä vaivalloisinta: strategian syvää osaamista. Miksi teemme sitä mitä teemme ja mitä aidosti haluamme saada aikaan? Jokaisen, joka istuu minkä tahansa median johtoryhmässä, tulisi osata perustella oman talonsa mittarit. Ja jokaisella projektilla, joka koskaan yhdessäkään mediassa aloitetaan, pitäisi heti alussa olla selkeät tavoitteet.

Helmikuun lopussa meillä on seuraava lähijakso New Yorkissa. Tavoitteeni on pysyä lämpimänä. Manhattanin keskitalven tuuli on kuulemma jäätävä, jopa suomalaiselle. Toinen tavoitteeni on päästä Broadway-musikaaliin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kyyneliä ja vertaistukea - 12.04.2024
• Ymmärsin olevani "se woo-tyyppi" - 29.09.2023