Puolivuotinen keikkani International Press Instituten palveluksessa venähti muutaman päivän uuden vuoden puolelle, sillä töitä oli paljon.

Kuusi kuukautta hujahti vilkkaasti kuten aina, mutta normaalista poiketen oma työelämäni ei keskittynyt päivänpolttaviin uutisiin ja alati vaihtuviin kohuihin. Koska oma työni keskittyi lehdistönvapauteen, jokainen arkiaamuni alkoi googlaamalla edellisen vuorokauden aikana surmattuja ja pidätettyjä toimittajia.

Vuosi 2017 ei ollut suotuisa lehdistönvapaudelle.

Heinäkuussa Turkissa alkoivat okeudenkäynnit maan suurimman oppositiolehden toimittajakuntaa vastaan; tällä hetkellä maassa on vangittuna IPI:n tietojen mukaan yli 150 toimittajaa.

Syksyllä maltalainen veroparatiiseja tutkinut toimittaja surmattiin autopommilla ja venäläistoimittajaa puukotettiin radiotoimituksessa Moskovassa.

Unkarin hallinto otti haltuunsa maan kaikki paikallissanomalehdet. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump jatkoi syytöksiään maan valtamediaa vastaan ja legitimoi samalla maailman autoritaaristen hallintojen vuosia jatkuneen toimittajien vainoamisen.

Joulukuussa lähes kaikki lehdistönvapausjärjestöt uutisoivat, että tilanne on huonoin sitten 1990-luvun.

IPI:n Scott Griffen (vasemmalla), Robert Cásenský, Miklós Haraszti, Beata Balogová ja Piotr Stasinski keskustelivat median uhkakuvista Varsovassa Joulukuussa.

Mitä tästä kaikesta voisi yhteenvetona sanoa?

Ehkä tärkeimpänä oppina lehdistönvapaustyöstä säilyy se, että hommaa tehdään kansalaisten, ei suoraan median hyväksi. Vallanpitäjät hyötyvät lähes poikkeuksetta median ahdingosta, myös demokraattisissa valtioissa. Vuoden 2017 trendinä näyttää olleen se, että yleisö on alkanut toistaa poliitikkojen esittämiä syytöksiä vailla kritiikkiä, ja lausunnot sanan- ja lehdistönvapauden puolesta nähdään turhana näpertelynä.

Tämä nähtiin esimerkiksi Suomessa käytävässä julkisessa keskustelussa Helsingin Sanomien julkaistua artikkelin Puolustusvoimien viestikoekeskuksesta ja poliisin tehtyä kotietsinnän toimittajan asuntoon. On toki tavallista, että osa kansasta laittaisi median mielellään ruotuun, mikäli uutisointi ja mediassa esitetyt mielipiteet eivät miellytä. Mitä skeptisempi kansa on mediaa kohtaan, sitä helpommin se hyväksyy sille asetetut rajoitukset.

Tämä kehitys on erityisen pitkällä itä-Euroopassa: Virallista lehdistösensuuria ei ole, mutta lainsäädännön, mediaomistusten ja propagandan avulla hallitukset ovat turvaamassa itselleen varmat vaalivoitot pitkälle tulevaisuuteen. Kriittisille mielipiteille ei ole lukijoita, rahoitusta tai tilaa.

Toki on olemassa maita, joissa toimittajia vangitaan ilman syytteitä, eikä hallituksen kriitikoiden murhia oteta tutkintaan. Tämä ei ole se uhkakuva, jota meidän kannattaa nyt miettiä. Sen sijaan kannattaa keskittyä puolustamaan median moniäänisyyttä ja taloudellisia edellytyksiä.

Kirjoittelemalla huomautuksia maailman diktatuureille lehdistönvapausrikkomuksista saa toki aikaan keskustelua, mutta todellinen työ tehdään nyt maissa, joissa media on vielä vapaa. Suurimpana uhkana eivät ole suorat sananvapauden rajoitukset vaan se, että kansallinen ja paikallismedia kuihtuu pois tulojen valuessa Googlen ja Facebookin kaltaisille jättiyrityksille. Taloudellisissa vaikeuksissa sinnittelevät mediat on helppo napata palvelemaan tiettyjä poliittisia pyrkimyksiä. Kansa ei enää tiedä mihin tiedonlähteisiin luottaisi, ja vallanpitäjien retoriikka ”valeuutisista” ja ”valehtelevasta valtamediasta” on helpompi ottaa vakavasti.

Moniäänistä mediaa ja monipuolista yhteiskunnallista keskustelua on olemassa niin kauan kuin yleisö kokee sen tarpeelliseksi.

Turkkilaiset toimittajat ja EU-parlamentaarikot keskustelivat Turkin tilanteesta Brysselissä Joulukuussa.

Entä mitä Wienistä jäi käteen?

Wienissä vietetyn puolivuotisen  aikana ehdin oppia paljon sekä järjestötyöstä että sananvapauskysymyksistä. Matkustin juttelemassa mediatyöntekijöille ja poliitikoille Brysselissä, Budapestissa ja Varsovassa. Tapasin käytännössä maanpaossa eläviä turkkilaisia toimittajia, Euroopan suurimpien lehtien päätoimittajia ja europarlamentaarikkoja.

Työ tuntui välillä jopa sekavalta, sillä hallittava kokonaisuus on suuri. International Press Instituten työsarkaan kuuluvat lehdistönvapauden kehityskulut kaikissa maanosissa, vaikka Wienin toimistolla on vain kymmenkunta työntekijää.

Työ toimistolla kehittyy jatkuvasti. Viime syksynä aloimme panostaa enemmän itsemme markkinointiin, sosiaaliseen mediaan sekä videopätkien tuotantoon. Lehdistönvapausjärjestöt kilpailevat esimerkiksi Facebookissa ja Twitterissä niistä samoista lukijoista kuin mediatalot ja muut yritykset.

Kuusi kuukautta on tietenkin liian lyhyt aika näin tärkeän asian parissa, mutta se oli riittävän paljon tehdäkseni päätöksen jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Lähikuukaudet ja –vuodet tulevat olemaan ratkaisevia itä- ja keski-Euroopassa, ja seuraan tapahtumia jatkossa suurella mielenkiinnolla. Eikä lehdistönvapausuutisten joka-aamuinen googlaaminen ole osaltani  loppunut.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Seuraava vuosi on ratkaiseva lehdistönvapaudelle Itä-Euroopassa - 05.12.2017
• Ja vielä kerran valeuutisista - 25.10.2017
• Toimittajia uhkaillaan nyt enemmän kuin koskaan, eikä Suomi ole poikkeus - 02.10.2017
• Hiljaa virtaa Tonava, ainakiin Wieniin saakka - 31.08.2017
• Turkissa alkoi näytösoikeudenkäynti lehdistönvapautta vastaan – ja täällä minä istun toimistolla - 31.07.2017