Kolme viikkoa puhdasta puhetta journalismista. Siinä perimmäinen syy, miksi halusin viettää kesäni New Yorkissa. Normiarjessa työnsä syvempiä puolia ei ehdi tutkailla, joten tehdään se sitten omalla ajalla maailmaan mielenkiintoisimmassa kaupungissa.

Kurssin aiemmin suorittaneet varoittelivat minua pitkistä päivistä, ja olivat oikeassa. Sillä raskailta päivät välillä tuntuivat. Luennot alkavat aamulla tasan kello yhdeksän (aamiaista sai jo klo 8.30) ja ensimmäinen jaloittelutauko on vasta myöhäiseen lounasaikaan klo 12.30. Tunnin ruokatauon jälkeen istunnot jatkuivat yhtä pötkyä kello viitteen ja ylikin. Asuimme Upper East Sidessa ja matkoihin piti varata newyorkilaisittain vähän aikaa, vain noin puoli tuntia. Illat ja viikonloput olivat onneksi vapaita.

Roskia: Joku voisi tehdä jutun amerikkalaisten kierrätyksestä.

Viileän luokkahuoneen ulkopuolella odotti kuuma kaupunki loppumattomine houkutuksineen. Museot, konsertit, tapahtumat, nähtävyydet… kaupunkiin tutustuminen kävi välillä suorittamisesta. Pikku hiljaa koulupäivien jälkeen teki mieli hakea noutoruokaa ja kaivautua pimeän airbnb-kämpän ilmastoituun huoneeseen omaan tuttuun Facebook-kuplaansa.

Ryhmämme oli iso. Meitä oli 24 toimittajaa kahdeksasta eri maasta. Kaikki luennot pidettiin off-the-record-hengessä, ”What happens in Las Vegas, stays in Las Vegas”, joten sisällöstä en voi tässä kertoa.

joka-aamuinen arki.

Mitä kolmesta viikosta jäi kotiin vietäväksi? Sen ainakin huomasin, että amerikkalaismedialla menee kadehdittavan hyvin. Toimittajat eivät kipuile monimediamurrosta, vaan osaavat luontevasti kertoa tarinansa sekä verkossa että paperilla. Jos aineistoa on ja mielenkiintoa riittää, editoija pyytää reportteria kirjoittamaan kirjan. Aikaa, tukea ja ammatin haasteiden ymmärrystä riittää.

Amerikkalaisen perusjornon työkulttuuri poikkeaa suomalaisesta. Suomalaistoimittajat esimerkiksi lähestyvät harvoin haastateltaviaan ilmestymällä heidän kotiovensa taakse. Amerikkalaiset tekevät sitä usein ja luontevasti. Puhelinsoittoihin ja meileihin kun on niin helppo jättää vastaamatta. Ovikelloa soittava tutkiva journalisti saa kuulemma usein haastattelunsa. Koiria (lähes jokaisella amerikkalaisella tuntuu olevan lemmikki) pitää kuitenkin varoa.

Opetus oli perinpohjaista ja kehitti istumalihaksia.

Pulitzer-palkintoja ei voiteta juttu päivässä -asenteella. ”Luuletko tosiaan, että selviät tästä tutkimusmäärästä viikossa”, eräskin opettaja naurahti, kun kreikkalainen kollega kertoi, miten aikoo edetä juttuaiheensa kanssa. ”Good luck”, hän sanoi ja heitti oman arvionsa kahdesta kuukaudesta. Toinen opettaja-toimittaja kertoi käyttäneensä yksittäiseen juttuunsa harvinaisen vähän aikaa. ”Vähän” tarkoitti puolta vuotta. Kolmas opettaja arvioi, että jos erään kurssilaisen lupaavalta vaikuttanut juttuidea lähtisi prosessiin, sen budjetti olisi helposti satoja tuhansia dollareita.

Sekin selvisi, että suurten egojen, ”yksinäisten susien” aika journalismissa on ohitse. Journalistiset voitot syntyvät yhteistyössä joko toimituksen oman väen kanssa tai eri toimitusten ja kansainvälisten toimittajakontaktien kesken, kuten esimerkiksi Panama ja Paratiisi papereissa. Ryhmäytymällä ja verkottoitumalla kansainvälisesti toimittajat voivat paljastaa vääryyksiä ja parantaa maailmaa.

Kirjoitan tätä viimeisenä kurssipäivänä viimeisen luennon aikana. Olo on melko väsynyt eilisistä päättäjäisbileistä. Luennoitsija puhuu narratiivisuudesta ja kuuntelen häntä toisella korvalla, kuten melko usein tällä kurssilla. Pitkät istunnot olisivat voineet olla vähän lyhyempiä ja tehokkaampia. Kurssilla keskityttiin pitkälti kirjoittavan reportterin työhön. Opettajat olivat toinen toistaan parempia, sujuvia esiintyjiä ja taitavia sanankäyttäjiä – ja tuntuivat nauttivan omista sanoistaan.

Tässä annetaan ohjeet, miten löydämme New York Timesiin.

Parasta kuitenkin oli, että kurssilta mukaan lähti 24 toimittajan yhteystiedot. Heidän ansiostaan ymmärrys kollegoiden työstä eri puolella maailmaa kirkastui ja tiivistyi. Kun vielä jonain päivänä matkustan Japaniin, tiedän, kenelle soitan.

Tässä vielä muutama vinkki ensi vuonna kurssille hakeville:

– Jos emmit hakemista, lopeta empiminen ja tee hakemus. Näe siihen vähän vaivaa. Olen kuullut, että moni paikka jää saamatta siksi, että hakemus on tehty liian hätäisesti ja/tai huonosti.

-Kysele aiemmin mukana olleilta, minkälaista täällä oli. Älä anna mielipiteiden kuitenkaan rajoittaa. Olen päätellyt, että kurssi muuttuu vähän joka vuosi. Kurssista saa paljon irti, jos siihen suhtautuu avoimin mielin.

-Älä mieti, oletko kurssille liian nuori,/vanha/kokematon/kokenut/vääränlainen toimittaja. Kurssilla on mitä erilaisempia ihmisiä, eri ikäisiä, mitä erikoisimmasta medioista ja erilaisista tehtävistä ja erilaisilla kielitaidoilla varustettuja. Olitpa millainen hyvänsä, sovit joukkoon.

-Jos sinut hyväksytään kurssille, tee matkasuunnitelma hyvissä ajoin. Mitä aiemmin varaat lennot ja asunnon, sitä halvemmalla sen saat.

-Mieti, voitko saada kurssikavereista kämppiksiä. Sillä tavalla säästät asumiskustannuksissa. New York on kallis, yksin asumiseen menee helposti yli puolet stipendistä. Suomalaisten yhteiskämppä on hyvä vaihtoehto. Jos mukaan saa opiskelukavereita muista maista, kielitaito ehtii petraantua kuukaudessa huimasti.

-Mieti kurssin aikana työstettävää aihettasi tarkkaan. Mitä lähempänä oikeaa omassa työssäsi toteuttavissa olevaa juttua on, sitä enemmän kurssista saa käytännössä irti.

-Yritä saada kurssin alkuun tai loppuun vähän omaa lomaa. New York on täynnä katseltavaa. On sääli, jos kaupunki jää kesken. Jos tuntuu, että New York on jo nähty, roadtrip muualle Amerikkaan voi olla hyvä idea.

Lopuksi: Have fun!

New Yorkin joukkoliikenne on hyvä ja helppo, mutta kartta helpottaa elämää.