Elokuussa 1485 Englannin kuningas Rikhard III marssi kohti länttä yhdeksäntuhannen sotilaan kanssa. Elettiin ruusujen sodan loppuaikaa, ja 32-vuotias kuningas oli matkalla taisteluun. Läpi Walesin häntä lähestyi muuan Henrik Tudor mukanaan viisituhatta aseistettua miestä.

Kuninkaan ja hänen haastajansa armeijat kohtasivat aikaisin aamulla 22. päivä elokuuta Bosworthin kylässä, nykyisen Leicesterin kaupungin ulkopuolella. Sinne oli kokoontunut myös kaksi muuta aseistettua joukkiota, muutamia tuhansia miehiä molemmissa, innokkaina liittymään voittajan puolelle.

Kaikkiaa parikymmentä tuhatta miestä odotti levottomina. Sitten alkoi hirveä rytinä. Taistelu kesti kaksi tuntia.

Yhtään silminnäkijäkuvausta Bosworthin taistelusta ei ole säilynyt. Täsmällisestä paikastakin ollaan eri mieltä, samoin kuin siitä, kuinka moni petti kuninkaan. Mutta se tiedetään, että Rikhard III sai surmansa. Hän ehti hallita Englantia kaksi vuotta.

Viisisataa vuotta on kerrottu, miten Henrik Tudor roikotutti Rikhard III:n alastomaa ruumista hevosen selässä ja vei sen Leicesterin kaupunkiin kaikkien nähtäville. Paikalliset fransiskaanimunkit hautasivat vainajan luostariinsa.

Henrik Tudorista tuli kuningas, ja valta siirtyi hänen pojalleen. Englanti irrottautui katolisesta kirkosta, ja luostarit tuhottiin. Vuosikymmenet kuluivat, fransiskaaniluostari unohtui, eikä sen sijainnista jäänyt tarkkaa merkintää minnekään.

Rikhard III:sta tuli ainoa Englannin kuningas, jonka hautapaikkaa ei tunnettu. Huhuttiin, että luut olisi heitetty jokeen.

Hänestä tuli myös kuningas, jolla oli hirveä maine. Siitä pitivät huolen valtaan nousseet Tudor-hallitsijat — voittajathan saavat kirjoittaa historian. Tämän historian mukaan Rikhard III murhautti nuoret veljenpoikansa ja anasti kruunun. Tunnetuin kuvaus hirviö-Rikhardista on William Shakespearen näytelmä Rikhard III, jonka tyranni ontuu, juonii ja manipuloi.

Viime syksynä Leicesterin yliopiston tutkijat saivat luvan kaivaa kaupungin sosiaaliviraston parkkipaikalla. Tarkoitus oli yrittää löytää fransiskaaniluostarin rauniot ja — jos olisi oikein hyvä onni — Rikhard III:n hauta. Jotta se onnistuisi, pitäisi osua juuri oikeaan kohtaan, parin neliömetrin suuruiselle alueelle.

Kaivinkone rusautti kauhansa asfaltin läpi. Keskiaikaan oli matkaa runsaan metrin verran maata.

Syyskuussa mudan ja hiekan sekaisesta maasta alkoi erottua luita, pääkallo, hampaat. Hauta oli luostarikirkon kuorissa, aivan kuten 1400-luvulla elänyt historioitsija John Rous oli kuvannut.

Luut kaivettiin varovasti ylös. Miehen luiksi ne olivat epätavallisen ohuita, mutta samainen John Rous oli kertonut uuden kuninkaan olleen heiveröinen ja heikko.

Luut olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Pääkallossa oli kaksi kuollettavan lyönnin jälkeä, toinen isketty mahdollisesti miekalla ja toinen hilparilla. Se oli hurjannäköinen ja julma keskiaikainen ase. Osa kallosta oli leikkautunut irti, suu oli avoin. Kaikkiaan luissa oli kymmenen erilaista vammaa.

Näytti siltä, että vainajaa oli nöyryytetty. Vasemman pakaran läpi oli isketty miekalla. Mutta kasvojen luut olivat ehjät: kansan piti nähdä, että kuningas oli kuollut.

Tutkijat olivat innoissaan. He olivat myös ällistyneitä. Kaikki vastasi sitä, mitä Rikhard III:n kuolemasta oli aikoinaan kirjoitettu.

Selkäranka oli pahoin vääntynyt ja kertoi vakavasta skolioosista. Vainaja oli seisoessaan vaikuttanut selvästi lyhyemmältä kuin 172-senttiseltä. Se sopi aikalaiskuvauksiin siitä, miten kuninkaan toinen olkapää oli vääntynyt toista alemmaksi.

Sen sijaan kyttyräselkää vainajalla ei ollut eikä surkastunutta kättä, kuten Shakespeare kuvasi 106 vuotta Rikhard III:n kuoleman jälkeen.

Radiohiilitutkimuksen mukaan vainaja oli syönyt hyvin: proteiinipitoista ruokaa, runsaasti kalaa ja äyriäisiä. Se viittasi ylhäiseen syntyperään. Hän oli kuollut joko 1400-luvun loppupuolella tai 1500-luvun alussa ja oli iältään vajaan 30–40 vuoden väliltä.

Hauta näytti hätäisesti kaivetulta, se oli liian pieni, eikä jäänteitä vaatteista tai arkusta ollut. Vainajan kädet olivat erikoisessa asennossa ruumiin etupuolella. Tutkijat päättelivät, että ne oli mahdollisesti sidottu yhteen.

Näytti siltä, että parkkipaikan alta löytynyt vainaja oli kuningas Rikhard III. Lopullisesti sen varmistaisi vasta dna-testi.

Koska Rikhard III:n ainoa lapsi kuoli lapsettomana, tutkijat kävivät hänen äitinsä sukupuun kimppuun. He tarvitsivat ehjän naislinjan, joka jatkuisi nykypäivään saakka.

Kun sellainen viimein löytyi, selvisi, että etsitty henkilö oli äskettäin kuollut. Hänen poikansa, kanadalaissyntyinen huonekalujen rakentaja Michael Ibsen, oli kuitenkin elossa. Ibsen antoi mielellään dna-näytteen.

Mutta se ei riittänyt, piti löytää toinenkin naislinja, jotta tulos olisi varma. Lopulta se onnistui.

Tutkijat saivat toisen dna-näytteen. Kumpikaan, Ibsen ja tämä toinen nimetön näytteen antaja, ei tiennyt olevansa kuninkaallista sukua.

Helmikuun alussa Leicesterin yliopiston tutkijat vahvistivat parkkipaikan alta kaivettujen jäännösten olevan Rikhard III.

He julkistivat myös muotokuvan, joka oli tehty pääkallon perusteella — Rikhard III:sta ei ole säilynyt aikalaisen maalaamaa kuvaa. Täydessä lehdistötilaisuudessa toimittajia katsoi viattoman näköinen nuori mies, jolla oli pitkä tumma tukka ja voimakas leuka.

Lisätietoja Leicesterin kaivauksista.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• He jäivät mieleen - 27.06.2013
• Rautahuoneen mies - 24.04.2013
• Yksi ei uskonut - 20.03.2013
• Tuomari Leveson ja toimittajat - 27.11.2012
• Jerry ja Jimmy - 17.10.2012
• Poika ja pankki - 21.09.2012