Oikealla puolella tuntuu väärältä – kuinka journalistin puolueettomuus vaikeuttaa sananvapaustyötä
Lehdistönvapaus on välttämättömyys, jota ilman toimittajan työ muuttuu mahdottomaksi, tai vähintään luonteeltaan perustavanlaatuisesti erilaiseksi. Tästä huolimatta huomasin, että juuri toimittajana on vaikea nousta puolustamaan lehdistön- ja sananvapautta.
Miksen kirjoittanut Ans Boersmasta?
Turkki karkotti hollantilaisen taloustoimittajan Ans Boersman takaisin kotimaahansa tammikuussa. Lähtö tulin äkkiä. Boersma joutui jättämään Istanbulin kotinsa ilman hyvästejä. Turkista ja Syyriasta hollantilaiseen talouslehteen Het Financieele Dagbladetiin kirjoittavan toimittajan kohtalo herätti myötätuntoa sosiaalisessa mediassa. Twitterissä kollegat ja kansainväliset järjestöt ilmaisivat tukensa ja myötätuntonsa.
Myös Kansainvälisessä lehdistöinstituutissa Boersmanin tilanne havahdutti heti aamusta. Sain tehtäväkseni kirjoittaa aiheesta. Kärki oli valmiina: Erdogan jatkaa ajojahtiaan toimittajia ja sananvapautta vastaan. Laitoin viestiä Boersmanille, hollantilaisille alan järjestöille ja soitin Het Financieele Dagbladetiin. Kukaan ei vastannut.
141 toimittajaa on vangittuna Turkissa. Kansainvälinen lehdistöinstituutti ja europarlamentaarikko Rebecca Harms isännöivät Euroopan parlamentissa keskustelutilaisuutta, jossa pohdittiin, millä tavalla Euroopan tulisi ottaa vastuuta tilanteesta.
Pian uutiset kertoivat, että Boersman karkotuksen takana oli Hollannin poliisin käynnistämä tutkinta. Paljastui, että Boersman entistä poikaystävää epäiltiin useista kuolonuhreja vaatineista terrori-iskuista Syyriassa terroristijärjestö Jabhat al-Nusran riveissä. Boersman uskottiin syyllistyneen asiakirjaväärennöksiin. Hän oli auttanut entistä poikaystäväänsä viisumihakemuksissa.
Boersman puolustaminen muuttui ristiriitaiseksi. Juttu jäi sikseen. En lopulta kirjoittanut Boersman kohtalosta sanaakaan. Kyse ei ollut enää toimittajiin kohdistuvasta vainosta, eikä asia näin kuulunut Kansainväliselle lehdistöinstituutille. Jutun ilmaan jättäminen tuntui kuitenkin vaikealta. Tilanne alleviivasi, kuinka erilaista on kirjoittaa järjestölle kuin toimituksille.
On ymmärrettävää, että uskoimme Boersman tapauksen koskevan hänen työtään. Erdoganin hallitus on toistuvasti pyrkinyt tukahduttamaan toisinajattelijoita. Tälläkin hetkellä Turkin vankiloissa on 141 toimittajaa, jotka ovat joutuneet telkien taakse työnsä vuoksi. Tuntui kuitenkin vilpiltä jättää tarina kertomatta, kun se paljastui oletetusta poikkeavaksi. Toimittajana olen tottunut pelaamaan eri pelisäännöillä. Lehtijutulla ei pyritä muuttamaan yhteiskuntaa paremmaksi. Totuus riittää.
Helmikuun 5. päivä oli tuhannes, jonka turkkilainen toimittaja ja runoilija Nedim Türfent vietti vankilassa. Kuvassa vaaditaan Türfentin ja muiden Turkissa vangittujen toimittajien vapautusta.
Hyvisten ja pahisten esiintulo
Boersma sai minut miettimään, kuinka paljon journalistin ihanteet käytännössä vaikeuttavat järjestö- ja edunvalvontatyötä. Se yllätti. On asioita, joiden puolustaminen sivusta katsottuna vaikuttaa neutraalilta ja itsestään selvältä. Osa toimittajista suhtautuu nihkeästi viestintään. Kukaan ei kuitenkaan kertaakaan kyseenalaistanut lähtöäni Kansainväliseen lehdistöinstituuttiin. Ajattelin itsekin, että tässä on asia, jonka takana on helppo seistä. Olin väärässä.
Ei saa ymmärtää väärin. Olen yhä sitä mieltä, että sananvapauden ajaminen on tärkeää ja arvokasta työtä. Kirjoittaminen tietyn agendan ja näkökulman läpi on kuitenkin sitovaa tavalla, johon toimittaja ei ole tottunut.
En ole vanha ja kokenut toimittaja. Olen tehnyt täysipäiväisesti töitä suomalaisissa toimituksissa reilun vuoden ja opiskellut journalistiikkaa Tampereen yliopistolla vajaat viisi vuotta. Se on kuitenkin ollut riittävästi, että maailmaa ja etenkin kirjoituksia on oppinut katsomaan journalismin kautta. Keskeisintä on, ettei ole oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Ei ole mielipidettä, vain valkoinen paperi, käytännössä yleensä koneen näytöllä loistava tyhjä Word-asiakirja. Lisäksi on sarja kysymyksiä. Kun niihin saa vastauksia, rakentuu jonkinlainen kuva totuudesta. Yleensä se on rikkonainen.
Jopa silloin harvoin, kun kuvittelen, että hyvä ja paha loistavat rivienvälistä, saan huomata, että lukijat tulkitsevat sisältöä omien lähtöoletustensa kautta eri tavoin. Kansainvälisessä lehdistöinstituutissa raja on kuitenkin selvä. On hyviksiä ja pahiksia. Hyviksiin kuuluvat ennen kaikkea vapaat, kriittiset toimittajat. Pahikset puolestaan ovat valtiollisia, taloudellisia tai muita vallankäyttäjiä, jotka rajoittavat sananvapautta.
Hofburgin palatsissa järjestettiin helmikuussa naistoimittajien nettihäirintää käsittelevä konferenssi. Kuvan paneelissa keskustelemassa olivat Marilú Mastrogiovanni, Kansainvälisen lehdistöinstituutin johtaja Barbara Trionfi, freelance-toimittaja Arzu Geybullayeva, Long Playn perustaja ja toimittaja Johanna Vehkoo, tutkija Elena Newman ja Jennifer Adams Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöstä
Näkyvänä seurapiirihelinässä
Totutusta poikkeava asetelma vaikeuttaa myös sosiaalista kanssakäymistä. Toimittajana on tottunut olemaan kriittinen ja vastaanottamaan kritiikkiä. Haastattelutilanteissa etsin haastateltavan argumentoinnista aukkoja. Vaadin perusteluja ja liian löyhästi muotoiltujen lauseiden tarkentamista.
Osa on vihaisia haastattelun aikana, jotkut sen jälkeen ja toiset, kun juttu on julkaistu. Myös osa lukijoista on tyytymättömiä. Se ei haittaa. Journalismi ei pyri ilahduttamaan ihmisiä.
Kun edustaa Kansainvälistä lehdistöinstituuttia tilanne on kuitenkin toinen. Järjestöllä on maksavia jäseniä. Vastineeksi jäsenet odottavat tukea sananvapautta koskevien ongelmiensa kanssa. Tällaisesta asemasta käsin on vaikeampi olla kriittinen. Ei ole asiallista, ajaa jäseniä tai ongelmia kohdanneita toimittajia nurkkaan haastattelussa, vaikka kertomus hieman rakoilisi.
Jäljelle jää kriittisyys esimerkiksi poliitikkoja ja muita valtion virkamiehiä kohtaan. Nämä osapuolet ansaitsevatkin yleensä osansa suurennuslasin alla. Toimittajan näkökulmasta tuntuu kuitenkin vaikealta päästää yksi osapuoli toista helpommalla.
Uudet sosiaaliset tilanteet eivät jää haastatteluihin. Yhteistyössä muiden järjestöjen ja tahojen kanssa Kansainvälinen lehdistöinstituutti järjestää monenlaisia tapahtumia. Tammikuun lopussa lensimme Brysseliin keskustelemaan Euroopan suhtautumisesta siihen, että Turkin vankilat ovat täynnä toimittajia. Helmikuussa Wienissä järjestettiin konferenssi naistoimittajiin kohdistuvasta internet-häirinnästä.
Helmikuun 20. päivä tuli täyteen vuosi slovakilaisen toimittajan Ján Kuciakin ja hänen kihlattunsa Martina Kušnírován murhista. Slovakian suurimman laatulehden päätoimittaja Beata Balogova ja Kansainvälisen lehdistöinstituutin apulaisjohtaja Scott Griffen keskustelivat murhatutkintojen etenemisestä. Kun toimittaja murhataan, murhan tilaaja joutuu vain harvoin vastuuseen.
Tapahtumat olivat hienostuneita. Wienissä Hofburgin palatsissa tarjoilijat kantoivat eteemme pientä sormisyötävää. Tunnistin miniatyyriversion lohi-bagelista. Toisilta tarjottimilta pystyi valitsemaan juomansa.
Nämä kuplivat seurapiiritapahtuvat ovat hämmentäneet. Ihmiset jakavat käyntikortteja, hymyilevät ja halailevat. Monet tuntevat toisensa. Toimittajana olen tottunut olemaan varautuneempi. Ystävällinen, mutten ystävä. Ennen kaikkea olen oppinut nauttimaan tietystä näkymättömyydestä. Tilaan astuessa toimittaja saa yleensä istua nurkkaan, laittaa nauhurin päälle ja kirjoittaa.
Nyt roolini on muuttunut, ja se vaatii opettelua. Minulla on puoli. En ole vain tarkkailija. Näkymättömyysviitta on kiskaistu pois.
