Tutkivan journalismin kesäkurssilla on puhuttu paljon tiedon etsimisestä avoimista ja ei niin avoimista lähteistä. Puhujat ovat korostaneet tutkivan toimittajan mielentilan löytämistä.

Tutkivan journalistin työkaluista on tietenkin hyvä olla ainakin perustietämys, mutta merkittävä juttu vaatii yleensä asiakirjojen lisäksi myös kunnollisia henkilölähteitä. Niiden löytäminen voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin tietokantojen menestyksellinen penkominen.

Reutersin tutkivan tiimin pomo Blake Morrison totesi, että tutkivan toimittajan pitää valmistautua jatkuviin pettymyksiin. Jos soitat sata puhelua, hyvällä tuurilla kymmenen ihmistä vastaa jotain ja heistä ehkä pari osoittautuu arvokkaaksi lähteeksi.

Donald Trumpin kuva New York Timesin konttorissa. Trump on syyttänyt lehteä valeuutisista, mutta on silti antanut juttuihin haastatteluita.

Minulla oli nuorena puhelinkammo. Lankapuhelinten aikana minuun sai yhteyden painamalla talomme ovikelloa. Vuosien myötä pelko katosi, ensin pakottamalla, sitten kuin itsestään. Toimittajana aloin ajatella, että vaikka itseä jännittäisi soittaa tuntemattomalle, tätä jännittää luultavasti vielä enemmän. Ja usein ihmiset haluavat auttaa.

Tämä kävi mielessä, kun Columbian yliopiston journalismikoulun dosentti Jim Mintz puhui tutkivista haastattelutekniikoista. Mintz on tehnyt uraa myös yksityisetsivänä ja vienyt tutkivien tekniikoiden ilosanomaa lakitoimistoihin.

Vanhan koulukunnan kouluttaja antoi sapiskaa nuorille yhdysvaltalaistoimittajille. Mintzin mukaan moni ei halua lainkaan soittaa haastateltaville, koska pitää tätä tungettelevana. Siispä toimittajat pommittavat ihmisiä sähköposteilla. Uuden sukupolven toimittajien lähtökohta tutkivaan työhön on puolestaan väärä, koska he valitsevat usein aiheita sillä perusteella, että saisivat jonkin yksittäisen henkilön nalkkiin. Lisäksi monet sortuvat toimittajien helmasyntiin eli arroganssiin. Miksi ihminen uhraisi kallisarvoista aikaansa sinulle vain siksi, että olet toimittaja, jota hän ei tunne ja johon ei luota?

Mintz puhui nostalgisesti elokuvasta All the President’s Men, jossa Washington Postin toimittajat selvittelevät Watergate-skandaalia. Hän hehkutti etenkin kohtausta, jossa Dustin Hoffmanin esittämä Carl Bernstein vierailee lähteen kotona ja saa kiertelemällä ja kaartelemalla sekä lukuisten kahvikupillisten jälkeen vahvistuksen oleelliseen yksityiskohtaan. Mintzin mukaan kohtaus saa monet yhdysvaltalaistoimittajat kyyneliin.

En päässyt samalle tunnetasolle katsoessani elokuvan luennon ennakkotehtävänä, mutta käy järkeen, miksi Mintz käytti sitä esimerkkinä periksiantamattomuudesta.

Hienolta ja mystiseltäkin kuulostavat “tutkivat haastattelutekniikat” voi tiivistää niin, että on ihminen ihmiselle. Nöyrä ja kunnioittava suhtautuminen, kuuntelutaito, aito kiinnostus asiaan, empatia ja hyvä taustatyö vievät pitkälle. Kaikkiin kannattaa suhtautua samalla tavalla, myös jutun “pahiksiin”. Vastuutushaastattelu ei ole hyökkäys, jossa toimittaja kertoo, mitä on saanut selville ja ottaa pakolliset kommentit väitteisiin, vaan jokaisen ajatuksia on syytä kuunnella avoimin mielin. Yksittäisen henkilön vääränlainen toiminta voi kertoa laajemmasta piilotetusta ongelmasta yhteisössä.

Entäpä sitten ne sähköpostihaastattelut? Rajatuissa täsmäkysymyksissä tai taustatiedon keräämisessä niille voi olla paikkansa, mutta yleisesti ongelma on, että netissä ihmisen eleet ja reaktiot rajautuvat pois eikä jatkokysymyksiä voi esittää hetkessä. Vastauksista tulee siloteltuja ja huonoja, koska kukapa haluaisi avautua gmailille?

Siispä kannattaa tarttua puhelimeen. Mutta jos soittaa Jim Mintzille, pitää osoittaa intohimo ja perehtyneisyys aiheeseen, ennen kuin pyytää apua. Muuten puhelu päättyy lyhyeen eikä luvattua soittoa takaisin koskaan tule.