Kotikadullani asuu mies, joka istuu toimistotuolissa.

Ilmeisesti hän käyttää sitä pyörätuolina. Apuvälineelle on tarvetta, sillä hänen toinen jalkansa on poikki polven alapuolelta. En tosin osaa kuvitella, miten toimistotuolilla pääsee rullaamaan itsensä yhtään mihinkään.

Toimistotuolimiehen lisäksi samojen seinien vierillä majailee muitakin. Heistä moni höpöttää ääneen jollekulle, joka on minulle näkymätön.

En osaa kertoa kadun asukkaista juurikaan muita yksityiskohtia, sillä kävellessäni katson heidän ohitseen, kuin he eivät olisikaan siinä. Se tuntuu väärältä, mutta en osaa muutakaan.

Pelko kiertyy keräksi vatsaani, vaikka näen, että eivät kadulla asuvat tee minulle mitään. Osa heistä ei oikeastaan edes ole tässä maailmassa. Hoitamattomat mielenterveysongelmat loistavat monista kauas.

Yhtenä iltana sataa kaatamalla. Kun saavun kotiasemalle metrolla, toimistotuolimiestä ja hänen kavereitaan ei näy missään.

Mihin kodittomat menevät sateella? Sitä mietin, kun klikkaan puhelintani, ja sovellus päästää minut sisälle ovimiehen vartioimaan ilmastoituun kesäasuntooni.

Kotikulmiani Harlemissa.

Majoitun Columbian yliopiston kesäkoulun ajan Itä-Harlemissa, kadulla numero 125.

Olen asunut täällä viikon, kun minulle selviää, että katua pidetään yhtenä Manhattanin vaarallisimmista. Facebook-ryhmissä paikalliset neuvovat turisteja pysymään kokonaan poissa kadun itäpäädystä.

Onneksi en tiennyt tätä aiemmin. Muuten olisin saattanut jäädä iltaisin kotiin, ja monta hienoa New York -kokemusta olisi jäänyt väliin.

En ehkä olisi lähtenyt Broadway-musikaaliin, josta kotiin päästäkseen oli matkattava yksin metrolla pimeän jälkeen. Tai opiskelukavereiden kanssa baarikierrokselle, jonka päätteeksi Uber jätti tulematta ja päädyin juoksemaan asunnolleni pitkin Harlemin autioita katuja. (Tätä en kyllä tee toiste.)

Päivisin kotikadulleni ilmestyy kojuja, joissa myydään värikkäitä kankaita ja puisia rannerenkaita. Pienissä puodeissa saa teetettyä hiuksiinsa letit tai laitatettua kuuden sentin mittaiset tekokynnet.

Iltaisin asfaltille leviää käytettyjä hampurilaispapereita ja tyhjiä muovimukeja. Ne katoavat mystisesti ennen aamua.

Korkeintaan joka kymmenes vastaantulija on yhtä valkoinen kuin minä.

Vaikka vatsaani kiertyy välillä jännittynyt kerä, Itä-Harlem ei tunnu oikeasti vaaralliselta.

Se ei vain ole se New York, joka on minulle tuttu tv-sarjoista. Naapurusto tuo enemmänkin mieleeni esikaupunkialueen jossain päin eteläistä Afrikkaa.

Kuuluisa Apollo-teatteri sijaitsee 125th Streetillä.

Ajattelen, että Harlem tekee minulle hyvää.

Kun on itse ihan eri näköinen kuin kaikki muut ympärillä, saa kummasti perspektiiviä vähemmistökeskusteluihin.

Näitä katuja tallatessani ihmettelen myös päivittäin, miten hyväosaiset eivät näe, että huono-osaisista huolehtiminen on myös heidän etunsa.

Köyhät tai mielenterveysongelmaiset eivät katoa sillä, että heidät jätetään oman onnensa nojaan. He siirtyvät kaduille.

Siitä seuraa helposti yhteiskunta, jossa keskiluokkaiset joutuvat välttämään pimeällä liikkumista ja pitämään päivälläkin tiukasti kiinni lompakoistaan.

Suomessa voin kävellä iltavuorosta yksin kotiin tai jättää reppuni kahvilassa hetkeksi valvomatta ilman, että mitään sattuu. Se on minusta mukavaa. Siksi haluan ihan itsekkäistäkin syistä, että kaikille taataan jonkinlainen järkevä toimeentulo.

Itä-Harlem varmistaa, että käsitykseni New Yorkista ei jää liian silotelluksi. Se tuo kuvaan syvyyttä ja rosoja. Se myös muistuttaa, mitä amerikkalainen unelma ja yksin pärjäämisen eetos monien kohdalla tarkoittaa.