Ennen muuttoa Oxfordiin moni kavereistani suositteli lukemaan antropologi Kate Foxin Watching the English -kirjaa. Kyseinen kirja kuvaa humoristisella ja tarkkanäköisellä otteella englantilaisten tapoja ja mieltymyksiä lähes kaikilla elämänalueilla niin arjessa kuin juhlassa. (Ja nimenomaan englantilaisten: Fox painottaa puhuvansa englantilaisista, ei brittiläisistä.)

Lueskelin kirjaa jonkin verran Suomessa, mutta vasta Oxfordissa innostuin siitä enemmän. Näin Foxin kertomia esimerkkejä päivittäin ja kirjaa lukiessa toistelin koko ajan ääneen ”juuri noin se on”.

Otan kaksi suosikkiani Foxilta: ne liittyvät jonottamiseen ja anteeksi pyytämiseen.

Ensiksi jonottamisesta. Fox kertoo, että englantilaiset ovat jonottamisen mestareita: niin hyviä, että säntillisen ja oikeaoppisen jonon muodostamiseen riittää yksi englantilainen.

Paras paikka tarkkailla jonottamista on bussipysäkki. Suomessa pysäkeillä näkee enimmäkseen epämääräisiä ihmisrykelmiä, harvemmin jonoa. Täällä sen sijaan pysäkillä ollaan suorassa jonossa. Jonon ensimmäinen asettuu siihen kohtaan pysäkkiä, johon pysähtyvän bussin etuovi osuu ja katse on suunnattu bussin tulosuuntaan. Seuraavat asettuvat ensimmäisen taakse, katse samaan suuntaan. Jonottamisesta pidetään niin tiukasti kiinni, että vesisateessakin jono muodostetaan eikä yritetä sulloutua mahdollisen pysäkkikatoksen alle.

Pidin aluksi Foxin mainitsemia yhden ihmisen jonoja vitsinä, mutta olen nähnyt niitä niin monta kertaa, että pakko uskoa.

Jonottaminen Oxfordin keskustan bussipysäkeillä on tällä hetkellä aavistuksen vaikeampaa julkisivuremontin tuoman ahtauden takia. Mutta suorasta jonosta ei silti tingitä.

Jonoetikettiin kuuluu aivan ehdottomasti se, että kukaan ei kiilaa. Koska pyöräilen kaikkialle, olen kulkenut bussilla vain pari kertaa. Tietenkin jonotin väärin, sillä jäin seisoskelemaan pysäkin liepeille. Aina kohteliailta englantilaisilta tuli sen verran tuimia katseita, että hipsin kiltisti hännille.

On yksi paikka, jossa jonomuodostelmaa ei tehdä: baaritiski. Fox kuitenkin toteaa, että on väärin luulla, etteikö jonoa olisi. Se vain on näkymätön. Baarin työntekijät ja muut asiakkaat tietävät tasan tarkkaan kenen vuoro on seuraavaksi, joten etuilla ei kannata.

Jonottamisen lisäksi englantilaiset ovat hyviä pyytämään anteeksi tai pitäisikö sanoa pahoittelemaan. Jos esimerkiksi vahingossa hipaisee kadulla toista, pyytää päästä ohi metrossa tai pyytää toistamaan kuulemansa, suusta tulee saman tien ”sorry”. Ei koskaan ”pardon” tai ”excuse me”.

Excuse me kuulostaa liian amerikanenglannilta. Pardon puolestaan liittyy vahvasti englantilaiseen luokkayhteiskuntaan. Foxin mukaan pardonia käyttävät alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvat, jotka yrittävät kuulostaa paremmilta ja hienommilta. Muistan kouluvuosiltani, että englannin tunnilla opetettiin pardonin olevan kohteliaampi kuin sorry. Ei päde täällä.

Jos Oxfordissa kuulee jonkun sanovat pardon, hän on todennäköisesti jostain toisesta englanninkielisestä maasta kotoisin tai turisti.

Yhdestä käytöstavasta Fox ei kirjoita (Saa oikaista, jos olen väärässä, kirjassa on 570 sivua ja ehkä jotain on mennyt ohi.). Kyse on punaisia päin kävelemisestä.

Kun muutin tänne, huomasin nopeasti, että punaisissa seisoskeluun ei tuhlata aikaa. Jalankulkijat juoksevat kadun yli, vaikka kohti tulisi auto.

Kevään tultua seisaaltaan soudettavia punt-veneitä voi taas vuokrata.

Punaisia päin käveleminen on siinä mielessä jännittävä ilmiö, että silloin englantilaisten kohteliaisuus tuntuu karisevan kokonaan pois. Pyöräillessä olen useamman kerran meinannut törmätä punaisia päin kulkeneeseen kävelijään. Kävelijät ovat lähettäneet pari murhaavaa katsetta ja olleet automaattisesti sitä mieltä, että syy on liikennesääntöjä noudattavan pyöräilijän. Olen oppinut ne paikat, joissa kannattaa aina niitata jarrut pohjaan, vaikka minulle palaisi vihreä.

Kun muutin tänne, kävellessä odotin kiltisti valojen vaihtumista (olen jostain lukenut, että suomalaiset ovat todella säntillisiä tässä). Kerran viereeni tuli vanhempi herrasmies kävelykepin kanssa. ”Dear, we can go now”, hän sanoi viitaten kadun ylittämiseen, vaikka autoja lähestyi. Herra lähti kadun yli hitaasti ja autoilijat pysähtyivät – vaikka heille paloi vihreä.

Helmikuun loppupuolella kevät saapui Oxfordiin kuin yllättäen. Kukkaloistoa voi ihastella esimerkiksi 1500-luvulla perustetun Trinity Collegen pihalla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Aina ei kannata tehdä niin kuin muut ja muita Oxfordin opetuksia - 12.06.2017
• Vielä voi uutisia kuulla pubissakin, mutta sosiaalinen media taitaa olla ehtymättömämpi lähde - 12.05.2017
• Onko toimittajia vielä vuonna 2030? - 13.04.2017
• Britanniaan iski #kesäkurpitsakriisi – noin muuten kansalaisia patistetaan syömään enemmän kasviksia - 08.02.2017
• Matka kirjastoon vie turistiryhmien läpi pujottelemalla - 11.01.2017
• Odotettu puhelinsoitto ja prinssin tyttöystävä - 28.11.2016
• Päästä irti, toimittaja - 02.11.2016
• Tie huipulle avautuu kannustamalla - 11.10.2016