Muuttolaatikot on pakattu, matkalaukut odottavat ovenpielessä. Vielä viimeisen kerran kävellään Jerichon katuja, katsellaan kanaalin varren jokilaivoja, käydään korttelin pubissa half pintillä ja lempikahvilassa juomassa flat white. Yliopiston matkamuistomyymälässä kyynelehdin kahden punnan college-pinssien äärellä. Pitäisikö hankkia myös Oxfordin 38:n collegen vaakunoilla koristeltu muki työaamuihin potkua antamaan?

Kiinaa on jäljellä yksitoista päivää. Tiedän, koska olen laskenut lähtöä jo viikkoja. En tarkoituksella tosin mutta alitajuisesti, pystymättä lopettamaan vaikka haluaisin. Olen listannut asioita päässäni, mitä pitää vielä täällä, mitä sitten siellä. Kirjat otan mukaan, kumisaappaat jää, lämpöpatterin myyn sille, joka tulee tänne minun jälkeeni.

Ensimmäisellä Lontoon-matkallani, reilu neljännesvuosisata sitten, en edes nähnyt Big Beniä, London Bridgeä tai Buckinghamin palatsia, saati Madame Tussaudsin vahakabinettiä tai yhtäkään kaupungin kuuluisista museoista. Matkalla oli tasan tarkkaan yksi motivaattori. Musiikki. Jos nähtävyyksistä puhutaan, paljon keskeisimpiä kohteita olivat Sohon Marquee-klubi tai Portobello Roadin levykaupat. Niiden olemassaolo tuli kyllä tarkistettua.

Heitä on jokaisella luennolla ja seminaareissamme. Hyvin iäkkäitä valkohiuksisia herramiehiä, jotka istuvat takarivissä tai seinän viereisille tuoleille. He kuuntelevat ensin esitystä, ja hyvin usein sen jälkeen torkahtavat uneen. Välillä tuo uni on hyvin lyhyttä ja kevyttä, ja sieltä havahduttuaan kyseinen henkilö voi esittää erittäin terävän kysymyksen.

Olin viime kuussa kaksi viikkoa Kiinassa. Siellä oikeassa, poispäin Shanghaista. Siellä, missä ei koskaan olla vaan mutta syljeskellään. Kiinassa joka nousee, kirjaimellisesti. Kuljimme riisipeltojen laidassa, maantietä katkovien kylien humisevassa hiljaisuudessa, missä ainoa ääni kuuluu rakennustyöntekijöiden betonimyllyistä ja tiiliä kantavien naisten raskaasta hengityksestä. Kylissä, jotka kasvavat ja autioituvat yhtä aikaa. Missään ei ole maisemaa, joka ei …